Miksi erosin kirkosta, osa 1

Artikkelin aiheena on henkilökohtainen suhteeni kirkkoon ja uskontoon. Tässä ensimmäisessä osassa kerron kokemuksiani ajalta, jolloin olin vielä evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Sivuutan koulun uskontotunnit ja muut koulun ohjelmaan kuuluneet uskonnolliset tilaisuudet, kuten aamuhartaudet ja kirkossa käynnit lukukausien alkaessa ja päättyessä, koska niistä minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa. Isäni toivoi, että olisin lähtenyt Englantiin opiskelemaan Adventtikirkon papiksi, mutta olin niin uppiniskainen, etten käynyt edes yhtään kertaa hänen kanssaan Adventtikirkon kokouksessa.



Osallistuminen seurakuntatoimintaan Helsingissä

Asuin koko kouluajan Helsingissä Paavalin seurakunnan alueella ja kuuluin siihen. Paavalin kirkossa kävin 15-vuotiaana rippikoulun ja myöhemmin kahden sisareni häissä. Rippikoulusta jäi mieleeni vain se, että sitä pitänyt miespappi tuoksui hyvältä. Hän oli varmaankin ensimmäinen tapaamani mies, joka käytti deodoranttia. Se oli kesällä 1963. Siihen aikaan miehet olivat yleensä joko saunapuhtaita tai haisivat kesähelteellä hielle tai tupakalle.  Kun konfirmaation jälkeen omaiset onnittelivat ripille päässeitä Paavalin kirkon pihalla, äitini muistutti: "Muista, ettet sinä vielä ole mikään." Paljon muuta en rippikoulusta  muistakaan.

Kävin kaikki kouluni Käpylässä ja olin eri ikäisenä jäsenenä kolmessa Käpylän seurakunnan kerhossa. Niistä viimeisin oli lukioaikainen kamerakerho. Sen puheenjohtaja kuului Kameraseura ry:hyn. Kerhon kokouksissa me muut, noin 10 rivijäsentä, istuimme hiljaa ja kuuntelimme, kun meitä muita paljon vanhempi puheenjohtaja kertoi kuulumisia Kameraseuran kokouksesta. Muina aikoina käytettävissämme oli hyvin varustettu valokuvauslaboratorio, jota sai maksutta käydä käyttämässä. Yleensä työskentelin siellä yksin eli kehitin ja suurensin omia valokuvia.

Missään noista kerhoista ei ollut mitään uskonnollista sisältöä. Joskus lukioaikana sain Käpylän seurakunnalta kutsun heidän nuorisotoimintaan, joka oli lähinnä lentopallon tai muiden pelien pelaamista. En ollut koskaan pelannut lentopalloa, joten minulla oli korkea kynnys mennä sellaiseen mukaan, enkä mennytkään. Ymmärtääkseni tuollaisen nuorisotoiminnan taka-ajatus on sama kuin amerikkalaisella YMCA:lla (Suomessa NMKY), että jos kaupunkislummien nuoret saadaan innostumaan koripallosta, he säästyvät huonommilta harrastuksilta.

Kesätyö Saksassa 17-vuotiaana Westfalenin Evankelisen Kirkon lastenkodissa

Keväällä 1965 hain kesätyöpaikkaa Länsi-Saksasta Suomen valtion harjoittelijainvaihtotoimiston kautta.  Mitään toivomusta työpaikan tai työn laadun suhteen en esittänyt. Minut ja kolme muuta samanikäistä suomalaista poikaa ohjattiin työhön sikäläisen evankelisen kirkon lastenkotiin, jossa oli eri syistä yhteiskunnan huostaan otettuja eri ikäisiä lapsia. Minä paimensin siellä apuohjaajana ryhmää, jossa oli kymmenkunta 7-12-vuotiasta poikaa. Sen yksikön johtaja oli mustassa kaavussa kulkeva diakonissa, Sisar Gisela. Hänen yläpuolellaan koko laitoksen johtajana oli pastori.

Kun me suomalaispojat saavuimme sinne illalla, meille tarjottiin iltapalaa. Aloimme heti syödä nälkäämme emmekä tajunneet, että ennen sitä olisi kuulunut rukoilla ruokarukous. Se oli meille nolo tilanne, mutta isäntäväki totesi laupiaasti, että meidän ei tarvitse rukoilla, jos se ei ole meillä kotona tapana. Sen jälkeen kyllä rukoilimme jokaisella aterialla ja ruokailun jälkeen kiitimme Jeesusta siitä, että hän oli ollut vieraanamme.  Ne rukoukset muistan hyvin vieläkin sanasta sanaan.

Sen pienen kaupungin paikalla oli ollut sota-aikana suuri ammusvarasto. Senkin talon katossa, jossa asuin ja toimin, oli vielä näkyvissä sota-aikaiset naamiointimaalaukset.  Sodan jälkeen liittoutuneet luovuttivat koko kaupungin alueen tontteineen ja rakennuksineen kirkolle. Luovutuskirjan mukaan kirkko sai tehdä siellä mitä parhaaksi näki. Siinä oli kuulemma vain yksi rajoitus: Kirkko ei saa pitää siellä ammusvarastoa! Pastori piti kuukausittain kotonaan seurakunnan nuorten työntekijöiden illan, jossa meille 17-vuotiaillekin tarjottiin viiniä. Siellä rukoiltiin ja hän kertoi, kuinka Jumala on aina suojellut sitä kaupunkia. Englantilaiset pommikoneet lensivät siitä ylitse, mutta kun yhtään puuta ei ollut turhan takia kaadettu, he eivät löytäneet rakennuksia. Pastori kauhisteli, mikä kamala katastrofi siitä olisi tullut, jos pommit olisivat räjähtäneet varastoissaan. Siihen yksi suomalainen poika lisäsi hiljaisella äänellä sopimattoman kommentin, mutta onneksi suomen kielellä eikä kukaan tulkannut sitä saksaksi.

Paimentamani poikaryhmän pojat olivat kokeneet järkyttäviä asioita: Joku heistä oli täysorpo, joku yhteiskunnan huostaan otettu alkoholistiperheen lapsi. Yksi poika kertoi, että heidän perheessä oli jo ennestään niin monta lasta, että hänelle ei ollut siinä enää paikkaa. Kaksi poikaa oli ryöminyt Itä-Saksasta omatekoisen miinaharavan perässä miinakentän läpi Länsi-Saksan puolelle. Jne.

Koska minä ja muut suomalaispojat olimme 17-vuotiaina alaikäisiä, meillä ei ollut työsopimusta, työaikaa eikä palkkaa. Olimme työpaikalla 24 tuntia/vrk, saimme vapaan "ylöspidon" ja päivärahaa. Kun vakinaisten ohjaajien työaika päättyi, he lähtivät koteihinsa ja pojat jäivät meidän vastuulle. Meille neuvottiin, että jos haluamme juoda illalla olutta, pyytäkää vain poikia hakemaan. Tietysti pyysimme emmekä kyselleet, mistä he sitä hakivat. Joka toinen sunnuntai meillä oli täysin vapaa. Silloin retkeilimme lähikaupungeissa. Joka toinen sunnuntai työhöni kuului viedä poikaryhmäni kirkkoon. Kirkko oli yleensä aina täynnä paikallisia asukkaita, mutta eturiviin oli keskikäytävän viereen jätetty kaksi paikkaa vapaaksi. Kun muu kirkkokansa oli jo hiljentynyt istumaan, kaksi univormupukuista upseeria marssi rinnakkain kirkon läpi eturivin paikoille, jonka jälkeen urut alkoivat soida.  Tunnelma oli mahtavan isänmaallinen.

Yhtenä päivänä Sisar Gisela kyyditsi meidät Bielefeldiin, missä kirkolla oli suuret laitokset. Saimme tutustua mm. kehitysvammaisten aikuisten työpajaan. Lähin esimiehemme vei meidät neljän päivän retkelle Berliiniin, jonne pääsi silloin Länsi-Saksasta vain lentämällä ei-saksalaisella lentokoneella. Menimme ensin Hannoveriin junalla. Siellä hän esitteli meille lammen, joka oli aikanaan ollut saastainen, kunnes 1930-luvulla vapaaehtoiset työjoukot puhdistivat siitä terveellisen uimapaikan Hannoverin asukkaille. Sieltä lensimme amerikkalaisen Pan Am -yhtiön koneella Berliiniin, jonka muuri oli silloin vasta 4 vuotta vanha. Kaupunkiratojen (U-Bahn ja S-Bahn) asemilla oli konepistoolein varustautuneita sotilaita ja hiekkasäkeistä koottuja suojamuureja.  Esimiehemme opasti meidät katsomaan Länsi-Berliinin tärkeimmät historialliset nähtävyydet. Muun ajan retkeilimme omin päin ja yhden päivän olimme Itä-Berliinin puolella. Yövyimme esimiehemme vanhempien omakotitalossa.

Sen kesätyön päätteeksi pääsin rekka-auton kyydissä Westfalenista Stuttgartiin. Auto lähti illalla istuimien pehmusteita valmistavan  tehtaan pihasta ja saapui aamulla Stuttgartiin  Daimler-Benzin tehtaalle. Rekassa oli kaksi kuljettajaa ja minä istuin heidän välissään keskellä. He keskustelivat erilaisista asioista kuin olin odottanut. Esim. he kysyivät minulta, miten Suomen nuoriso suhtautuu Saksan jälleenrakentamiseen. Enpä ollut kuullut suomalaisten nuorten keskustelevan siitä aiheesta.   Radio-ohjelman päättyesä puolen yön aikaan sielläkin soitettiin lopuksi kansallishymni. Kun "Einigkeit und Recht und Freiheit" alkoi kuulua, he lakkasivat puhumasta, kuljettaja nosti jalan pois kaasulta ja ajoi niin, että moottorin jyrinä hiljeni. Kuuntelimme hartaina kansallishymnin. Sen alkaessa rekan nopeus oli suuruusluokkaa 100 km/t. Kun kappale loppui, mentiin jo hyvin hiljaa. Ilmeisesti muut rekkakuskit tekivät samoin, koska mitään ohitusruuhkaa siitä ei muodostunut. Kun kansallishymni päättyi, kuljettaja jyräytti Mersun sadat hevosvoimat käyntiin ja kiihdytti raskaan rekan nopeuden taas nopeasti satasen tuntumaan. Minusta tuntui, että olin päässyt mukaan uskonnollis-isänmaalliseen tapahtumaan: hartaushetki päättyi ja Saksan teollisuus lähti taas vetämään!

Kaikkialla ilmapiiri oli hyvin uskonnollis-isänmaallinen, mikä kiehtoi minua.  Ruoalle pyydettiin jokaisella aterialla Jumalan siunaus ja ruokailun jälkeen kiitettiin Jeesusta mukanaolosta.  Oltiin  hyvin vakavien tapahtumien lähellä ja rukoiltiin Saksan yhtenäisyyden puolesta.  Siis jotakin aivan muuta kuin Käpylän seurakuntanuorten lentopallon peluuta.

Artikkelin toisessa osassa kerron, kuinka päädyin muutama vuosi myöhemmin eroamaan kirkosta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti