Elämää vuodesta 1948 alkaen

1954-59 Kumpulassa, osan 4 jatkoa

2011-01-05T23:00:00.009+02:00

Julkiset palvelut ... (jatkoa)

Unohdin äskeisestä kirjoituksesta yleisradiotoiminnan. Sehän oli hyvin tärkeä valtion tarjoama palvelu aikana, jolloin yksityisiä yleisradioasemia ei ollut eikä saanut olla.

Radio:

1950-luvulla tavallisissa kotiradioissa oli kaksi aaltoaluetta: pitkät aallot ja keskipitkät allot. Niillä kuuli ulkomaisiakin radioasemia, jos vain oli riittävän hyvä antenni. Meillä ei sellaista antennia ollut, joten kuulimme vain kotimaiset Yleisradio Oy:n lähetykset. Suomenkielisiä ohjelmia oli kaksi: "yleisohjelma" ja "rinnakkaisohjelma". Niiden lisäksi oli varmaankin yksi ruotsinkielinen ohjelma. ULA-asemaverkkoa (= Ultra Lyhyet Aallot) rakennettiin ehkä ensimmäisenä maana maailmassa. Sieltä tuli samat ohjelmat, mutta äänen laadun sanottiin olevan parempi ja lähetys kuului vain joidenkin kymmenien kilometrien päähän lähetysantennista. Meille hankittiin ensimmäinen ULA-radio vasta 1960-luvulla.

Mieleenpainuvimpia radio-ohjelmia olivat kuunnelmat ja varsinkin jännityssarjakuunnelmat, kuten Paul Cox ja Baskerwillen koira. Niitä koko perhe hiljentyi kuuntelemaan. Edellisessä oli niin tarttuva, viheltäen esitetty tunnussävel, että viheltelen sitä tätä kirjoittaessanikin. Tunnussävelen jälkeen päähenkilö aloitti jokaisen jakson sanomalla "Hyvää iltaa, nimeni on Cox. Paul Cox". Baskerwillen koiran tunnussävel oli muistaakseni pelottava erikoisen koiran ulvonta.

Televisio:

Televisio oli meille Aku Ankkaa lukeville lapsille hyvin tuttu laite jo vuosia ennen suomalaisten tv-lähetysten alkamista. Kumpulan ensimmäinen televisiovastaanotin oli Kumpulan maauimalan lähellä Kymintiellä omakotitalossa, jossa asui muuan kilpauimari. Hän oli ostanut television kilpailumatkalla Tallinnasta ja näki sillä vain Tallinnan lähetyksiä, jotka olivat paljolti peräisin Moskovan televisiosta. Harjakattoisen 2-kerroksisen omakotitalon katolla oli hiukan piippua korkeammalle ylttävä pystysuora tanko ja sen päässä tämän muotoinen antenni, pituudeltaan noin 1,5 metriä: <--<

Suomen ensimmäinen julkinen televisiolähetys oli 24.5.1955. Toimintaa valmisteltiin Teknillistä korkeakoulua lähellä olevissa sähköinsinööri- ym. "teekkaripiireissä". Televisioyhtiö, joka oli alkuaikona pikemminkin kerho, käytti nimeä TES-TV. Sen alkuosa oli lyhennys nimestä Tekniikan Edistämissäätiö. Juridisesti lähetystoiminta oli mahdollista sillä perusteella, että Teknillinen korkeakoulu oli valtion laitos. TES-TV muuttui vuonna 1959 Oy Tesvisio Ab:ksi. Sen aloittamista ohjelmista hyvin pitkäikäisiksi muodostuivat Kirsti Rautiaisen juontama tietokilpailu "Tupla tai Kuitti" (1958-) sekä Jaakko Jahnukaisen "Levyraati" (1961-). Yleisradio aloitti vakinaiset televisiolähetykset 1. tammikuuta 1958 nimellä Suomen Televisio. Sen suosituimpia ohjelmia oli Niilo Tarvajärven juontama Laatikkoleikki (1958-). Se lähetettiin suorana Rakennusmestarien talon juhlasalista Fredrikinkadulta.

Hyvin pian suomalaisten televisiolähetysten alkamisen jälkeen meidänkin talossa oli ainakin yhdellä perheellä televisio. Kuvaruudun läpimitta lienee ollut 15 tai ehkä 17 tuumaa, kuvaruudun kulmat olivat pyöreät ja kuva oli tietysti mustavalkea (tai oikeammin sanottuna harmaasävyinen). Heillä me muutkin kävimme sitten televisiota katsomassa. Käytännössä se toimi näin: Kun melkein kuka tahansa talon asukkaista halusi nähdä tietyn ohjelman tai tutustua televisioon käytännön tasolla, hän meni soittamaan ovikelloa ja kysyi: "Saanko tulla televisiota katsomaan?". Kaikki otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli hiukan yli 30 neliömetrin yksiö, jossa oli parhaimmillaan tai pahimmillaan lähes 20 vierasta televisiota katsomassa. Isäntäperheeseen kuului isä, äiti ja kouluikäinen poika. Televisiota katsomaan tulleet lapset istuivat riveittäin lattialla. Heidän taakseen laitettiin aikuisille tuoleja tarpeen mukaan. Lauantai-iltaisin vieraita oli eniten, katsomassa edellä mainittua Laatikkoleikkiä. Sen edellä tuli lapsille tarkoitettu amerikkalainen piirrossarja. Olisikohan se ollut Tom & Jerry? Kiviset ja Soraset (The Flintstones) alkoi nimittäin vasta 1960-luvulla.

Meidän perheen ensimmäinen televisio ostettiin vasta vuonna 1963, jolloin oli jo kehittyneempi laitesukupolvi myynnissä. Sitä ennen oli pitkä kausi, jolloin em. perheen lisäksi televisio oli kahdessa muussa perheessä. Silloin kävin säännöllisesti toisessa perheessä katsomassa amerikkalaista sarjafilmiä "Tohtori Bartonin kokeet", jossa pääosaa esitti George Nader. Siellä ei silloin koskaan ollut lisäkseni muita vieraita, joten sain istua tuolilla tai sohvalla. (George Nader tuli myöhemmin tunnetuksi Jerry Cottonina, jonka filmaustauolla sain hänen nimikirjoituksensa Hampurissa kesällä 1965.)

Oikaisu:

Lopuksi vielä oikaisu edelliseen kirjoitukseen, jossa sanoin, etten nähnyt sotilaita 1950-luvulla kuin vahdinvaihtoparaatissa. Sen lisäksi muistan kyllä nähneeni sellaisia miehistönkuljetuksia, joissa miehet seisovat kuorma-auton lavalla ja pitivät käsivarsillaan toisistaan kiinni.

1954-59 Kumpulassa, osa 4

2011-01-01T18:43:00.010+02:00

Julkiset palvelut ja eräät poliittiset tapahtumat

Kumpulan asukkailla oli 1950-luvulla enemmän lähipalveluja kuin nykyisin, vaikka elintaso oli silloin matalampi ja useimmissa lapsiperheissä vain isä kävi ansiotyössä. Tässä osassa kerron sen ajan julkisista peruspalveluista ja eräistä valtakunnanpolitiikan tapahtumista. Seuraavassa osassa kerron lukuisten pienyritysten ja yrittäjien tarjoamista palveluista.

Valtio, armeija ja valtakunnan politiikka:

Euroopassa elettiin 1950-luvulla kylmän sodan aikaa. En kuitenkaan muista siltä ajalta yhtään tapahtumaa, johon olisi liittynyt ajankohtaista sotilaallista jännitystä. Sen sijaan talvi- ja jatkosodan muistot olivat elävinä ihmisten mielissä ja tarttuivat myös sodan jälkeen syntyneisiin, joita tavallaan valmennettiin henkisesti uuteen sota- ja pula-aikaan. Lähimetsissä oli vielä ilmapommien kuoppia, löytyi räjähtämättömiä pommeja ja Helsingin keskustassa oli ainakin pääesikunnan sisäänkäynti Kasarmitorilla pommituksen jäljiltä korjaamatta.

Sotilaita en muista nähneeni juuri muualla kuin vahdinvaihtoparaatissa, jota kävimme joskus presidentin linnan luona katsomassa.

Myöhemmin olen lukenut, että helsinkiläiset säikkyivät 1950-luvulla kaupungin ylitse lentäneitä ja kovaa melua pitäneitä venäläisiä MIG-15 –hävittäjiä, jotka kävivät Friggesbyn lentokentällä Porkkalan niemen tyvessä. Kuulemma monelle tuli mieleen pelko, onko sota alkanut uudelleen. Ne olivat ensimmäiset Suomen taivaalla nähdyt suihkukoneet, joita siihen aikaan sanottiin reaktiokoneiksi. Minulla ei ole niistä omaa muistikuvaa.

Porkkalan alueen palautus ja Kekkosen valinta presidentiksi olivat vuoden 1956 tapahtumia, jotka ovat tulleet myöhemmin hyvin tutuiksi television kautta. Niihinkään ei minulla liity mitään omakohtaista muistoa, päinvastoin kuin esim. Paasikiven hautajaisiin ja myöhemmin Kuuban kriisiin. Niistä kerron joskus myöhemmin.

Vuoden 1956 yleislakon muistan, kun mitkään julkiset kulkuvälineet eivät kulkeneet, yksityisautotkaan eivät saaneet bensiiniä, isä kävi kävellen työssä Eerikinkadulla, pikkusiskoni syntyi ja kävin ostamassa maitoa naapuritalon maitokaupasta. Maitoa sai ostaa vain tietyn pienen määrän henkeä kohden. Laskin perheemme henkilömäärään mukaan myös juuri syntyneen vauvan, vaikka hän ei vielä silloin kaupan maitoa juonutkaan. Myöhemmin sain tietää, että vuoden 1956 yleislakko päättyi sopimukseen, jossa päätettiin lakisääteisestä työeläkejärjestelmästä. Se tuli voimaan vuonna 1961. Sitä ennen vain harvat yksityiset työnantajat kustansivat työntekijöilleen eläkettä.

Maalaisliittolainen politiikka näkyi kaupunkilaisperheen ruokapöydässä ainakin siten, että kaikki joivat maitoa ja söivät runsaasti voita. Englannissa kuulemma myytiin suomalaista voita paljon halvemmalla kuin Suomessa. Margariinia kohtaan lietsottiin kammoa, että sen tekemiseen käytetään jopa kissanraatojakin. Margariinin ostamista pidettiin häpeällisenä eikä ainakaan meille sellaista koskaan ostettu.

Valtion kulkuneuvot:

Junat kulkivat höyryvetureiden vetäminä. Junia käytettiin paljon, kun henkilöautoja oli vähän. Pitkän matkan linja-autot olivat enimmäkseen yksityisten liikennöitsijöiden omistuksessa. Postilla oli kuitenkin myös keltaisia linja-autoja eli postiautoja, joilla pääsi pitkiäkin matkoja ja etäisille syrjäkylillekin.

Käpylän asemalla oli radan ylittävä puinen kävelysilta. Siellä kävin toisinaan muiden lasten kanssa junia katsomassa. Kun näimme junan lähestyvän, menimme juuri sen raiteen kohdalle sillalle seisomaan ja nautimme veturin piipusta nousevasta savupilvestä, joka ympäröi meidät veturin ajaessa alitsemme. Varsinkin Helsingistä poispäin lähteneet veturit kiihdyttivät siinä vauhtiaan ja puskivat paljon savua.

Valtion lentoyhtiö tunnettiin silloin vielä nimellä Aero Oy. Yleisin konetyyppi oli DC-3 ja sen rinnalle tuli vuosikymmenen loppupuolella Convair Metropolitan. Molemmat 2-moottorisia potkurikoneita. Edellisessä oli pyörät keskellä ja perässä, jälkimmäisessä keskellä ja nokassa. Ensimmäisen lentomatkani tein isän kanssa Turkuun kesällä 1959. Matkan tarkoituksena oli päästä lentämään ja nähdä Turkua. Asuimme yhden yön Turussa matkustajakodissa Linnankadulla. Kävimme myös Naantalissa. Kotiin palasimme junalla. Alun perin meidän piti kyllä lentää vielä Turusta Maarianhaminaan, mutta se osuus jäi pois ilmeisesti suurten kustannusten vuoksi. Naantalissa söimme lounaan Seurahuoneella. Tilasimme jälkiruoaksi viiliä, joka oli ruokalistalla. Jouduimme kuitenkin odottamaan sitä hirveän kauan. Lopulta isä sanoi tarjoilijalle: ”Ellei sitä viiliä ole valmiina, ei sitä tarvitse ruveta meitä varten tekemään!” - Turun matkasta on valokuvia, jotka liitän myöhemmin tähän blogiin.

Valtion koulut:

Valtiolla oli siihen aikaan korkeakoulujen ja erikoisalojen oppilaitosten lisäksi myös ns. oppikouluja, jotka kilpailivat yksityisten oppikoulujen kanssa. Oppikouluun oli mahdollista siirtyä kansakoulun 4. luokan jälkeen, jos sai pääsykokeissa riittävän suuren pistemäärän. Oppikouluissa oli kaksi osaa: 5-vuotinen keskikoulu ja sen jälkeen 3-vuotinen lukio, josta valmistui ylioppilaita. Valtion kouluissa oli matalampi lukukausimaksu kuin yksityiskouluissa. Jo senkin vuoksi niihin oli enemmän pyrkijöitä, jolloin sisäänpääsyyn vaadittava pisteraja nousi korkeammaksi. Oppikoulu ei siis ollut ilmainen vaan oppilaiden vanhemmilta perittiin lukukausimaksu, erikseen syyslukukaudelta ja erikseen kevätlukukaudelta.

Meidän perheen kaikki lapset kävivät Helsingin Kaksoisyhteislyseon, joka oli valtion oppikoulu. Se oli evakuoitu Helsinkiin Viipurista, missä se toimi mm. nimellä Viipurin Reaalilyseo.

Posti ja lennätin:

Postin jakaja eli posteljooni kävi jakamassa postin asuntojen postiluukuista arkisin kaksi kertaa päivässä eli aamupäivällä ja iltapäivällä. Lauantaisin jaettiin vain aamuposti. Siihen aikaan taloissa ei ollut postilaatikoita. Kirjeposti ja lehdet pudotettiin kunkin asunnon ulko-ovessa olevasta postiluukusta. Kerrostaloissa posteljoonit ja lehdenjakajat joutuivat siis kävelemään portaita pitkin ylimpään kerrokseen saakka. Omakotitaloissa he joutuivat usein kauankin neuvottelemaan pihalla vapaana olevien koirien kanssa ennen kuin pääsivät ovelle.

Postitoimistomme, jolle sittemmin annettiin numerotunnus Helsinki 56, sijaitsi hankalassa paikassa Hämeentien loppupäässä pienteollisuustalossa. Sinne oli pitkä matka eikä sinne päässyt siihen aikaan Limingantieltä tai Intiankadulta millään julkisella kulkuvälineellä. Naapuritalomme Limingantie 40 ja muut Vuoksentien toisella puolella olevat talot kuuluivat jo silloin kuten nykyisinkin postialueeseen Helsinki 55, jonka postikonttori oli bussin 50 (nyk. 55) reitin varrella Vallilassa. Se olisi meillekin sopinut paljon paremmin. Kun postissa piti käydä lähettämässä jotakin tai soittamassa kaukopuhelu, kävelimme yleensä Käpylän postiin, joka oli Kalervonkadulla koulumme lähellä.

Postipalvelut tarjosi valtion virasto, jonka nimi oli Posti- ja lennätinlaitos. Lennätin tarkoitti viestien lähettämistä langattomasti. Postikonttoreista oli mahdollista lähettää sähkösanomia, vaikkapa Lahdesta Ouluun. Sähkösanomat olivat sen ajan tekstiviestejä. Postissa oleva lennätinlaite tulosti saapuneen viestin yksirivisenä ja vain isoja kirjaimia käyttäen paperinauhalle, joka leikattiin ja liimattiin postissa paperiarkille. Se vietiin välittömästi kirjekuoressa vastaanottajalle erillisjakeluna vaikka myöhään illalla. Onnitteluihin käytettiin korusähkeitä. Korusähke toimi muuten samalla tavalla kuin tavallinen sähke, mutta tekstinauha liimattiin väripainetulle korulomakkeelle. Jokaisessa postikonttorissa ja myös puheliluettelossa oli samat numeroidut korusähkemallit, joihin oli helppo viitata numerolla.

Paikalliset yksityiset puhelinyhdistykset tai –yhtiöt (esim. Helsingin Puhelinyhdistys, HPY) välittivät vain paikallispuheluja. Niiden alueiden välinen kaukopuhelinliikenne meni aina Posti- ja lennätinlaitoksen eli siis valtion puhelinverkon kautta. Syrjäseuduilla, missä ei ollut yksityistä puhelinyhdistystä, valtio huolehti myös paikallispuheluista. Posti- ja lennätinlaitoksesta muodostui sittemmin Suomen Posti Oy ja Sonera Oy.

Tavalliset ihmiset kävivät yleensä postikonttorissa soittamassa kaukopuhelunsa. Esimerkiksi Käpylän postin sisätiloissa oli kaksi puhelinkoppia, pääpostissa niitä oli paljon enemmän. Puhelu tilattiin postivirkailijalta, joka yhdisti sen sitten esim. koppiin nro 2. Kaukopuhelu oli mahdollista tilata johonkin tiettyyn numeroon tai ns. henkilöpuheluna jollekin tietylle henkilölle. Jälkimmäisessä tapauksessa postivirkailija soitti ensin annettuun numeroon ja kun puhelimeen vastattiin, hän kysyi tiettyä henkilöä puhelimeen. Ellei kyseinen henkilö ollut paikalla, puhelua ei ollenkaan yhdistetty sen tilaajalle. Ne, joilla oli kotipuhelin, tilasivat kaukopuhelunsa samalla tavalla Posti- ja lennätinlaitoksen puhelunvälittäjältä ja saattoivat lähettää myös sähkösanomia ja korusähkeitä puhelimitse sanelemalla.

Muut valtion tarjoamat palvelut:

Helsingissä oli tietysti jo silloin paljon erilaisia valtion kustantamia kulttuuripalveluja, hallinnollisia virastoja, sairaaloita yms. Niistä tutuimmaksi tuli Kätilöopisto, mutta vain ulkoapäin. Se rakennettiin Limingantien alkupäähän eli muutaman sadan metrin päähän kodistamme. Rakennustyömaan suuri ja syvä monttu oli siinä ihmeteltävänä monta vuotta taloudellisen skandaalin vuoksi. Työmaa aloitettiin vuonna 1956, mutta rakennus valmistui vasta vuonna 1960.

Veroviraston toiminnasta muistan vain sen, että lääkeostot olivat verotuksessa vähennyskelpoisia. Kuitit piti liittää veroilmoitukseen. Apteekkikuittien etsiminen ja yhteenlasku oli kotona vuosittain toistuva ”ruljanssi”.

Kunnalliset palvelut

Kaupunki rakensi ja ylläpiti kadut, raitiotiekiskot, paikalliset sähköjohdot, puistot, leikkipuistot, lastentarhat, kansakoulut, ammattikoulut, kirjastot, osan sairaaloista, äitiys- ja lastenneuvolat, kunnanlääkärin vastaanotot, torit, kauppahallit, satamat, uimalaitokset, urheilukentät, virkistysalueet, paikalliset sähkölaitokset, vedenpuhdistuslaitoksen, vesisäiliöt, vesijohtoverkoston, viemäriverkoston, kaupunginteurastamon, paloasemat, hätäpuhelimet, jne. Siis todella paljon erilaisia suuritöisiä asioita. Kommentoin niistä vain muutamia, joista tulee heti jotakin erityistä mieleen:

Puhtaanapito:

Helsingin kaupungin rakennusvirasto (HKR) huolehti mm. yleisten alueiden lumitöistä ja siisteydestä. Jokainen kiinteistö joutui itse huolehtimaan oman katuosuutensa ja tietysti myös pihansa lumitöistä ja siisteydestä.

Siihen aikaan ruokia ja tavaroita ei myyty muoviin pakattuina eikä ollut kertakäyttöisiä muovikasseja. Esim. leivät, lihat ja kalat olivat kaupassa ilman pakkausta. Ostohetkellä myyjä kietaisi leivän tai lihan valkoiseen paperiin ja kalan usein vanhaan sanomalehteen. Maito oli suuressa tonkassa, josta sitä ammennettiin kauhalla ostajan maitokannuun. Erikoismaitoja ja kermaa myytiin lasipulloissa, jotka palautettiin kauppaan ja käytettiin moneen kertaan. Näin ollen roskapöntöt eivät täyttyneet sellaisesta pakkausjätteestä kuin nykyisin, vaan lähinnä kompostoitavasta jätteestä.

Talomme takapihalla oli suuri sementistä valettu neliskanttinen jätesäiliö. Siinä oli raskas, takareunastaan saranoitu metallinen kansi. Kantta hiukan nostettiin, kun jätteet heitettiin sisään. Betonilaatikon etuseinässä oli tyhjennysluukku, josta HKR:n miehet kävivät sen ajoittain tyhjentämässä. Autossa oli aina useita työmiehiä, joista osa seisoi auton lavalla, kun auto siirtyi pihasta toiseen. He lapioivat jätteen säiliön luukusta kuorma-auton avolavalle käsivoimin. Meillä lapsilla oli sellainen käsitys, että sitä työtä tekevät rappiolle joutuneet miehet ja kuorma-auton romut, jotka eivät enää muuhun työhön kelpaa. Auton ovessa olevista kirjaimista "HKR" ymmärsimme, että H=Helsingin ja K=kaupungin. R-kirjaimelle emme keksineet hyväksyttävää täsmällistä selitystä, mutta oletimme se tulevan jotenkin sanasta Roska. Roskapönttöjä tyhjentäviä miehiä sanottiin roskisdyykkareiksi (ruots. dyka =sukeltaa). Samaa sanaa käytettiin kyllä myös sellaisista ihmisistä, jotka kävivät omin päin tonkimassa roskapönttöjä ja niiden ympäristöä löytääkseen sieltä tyhjiä pulloja tai käyttökelpoisia esineitä.

Kun isämme sai kesällä 1956 työnjohtajan viran HKR:ssä, hänen työpaikkaansa ei oikein kehdannut kertoa, kun se herätti heti epäilyksen, että hänestä tuli roskisdyykkari. Ainakaan lapset eivät tienneet, että kaupungin rakennusvirastolla on muutakin toimintaa! Meidän isällä oli siellä alaisinaan lähinnä puuseppiä ja maalareita.

Sähkö:

Asunnoissa oli verkkosähkö, jonka jännite oli 220V (nykyisin 230V) ja taajuus 50 Hz (kuten nykyisin). Sähkön käyttöä ei laskutettu jälkikäteen, vaan maitokaupasta ostettiin etukäteen sähköpoletteja. Ne olivat kuin kolikoita, joissa oli keskellä reikä. Niitä syötettiin asunnon eteisessä olevaan sähkömittariin sitä mukaa kuin sähköä käytettiin. Monissa muissa kaupunginosissa käytettiin kaasua samalla tavalla poleteilla, mutta Kumpulassa ei ollut kaasuputkistoa. Ehkä kuukausittain tai parin kuukauden välein sähkölaitoksen virkailija kävi asunnon eteisessä tyhjentämässä polettilippaan. Samalla hän tarkasti, että sähköä ei otettu mittarin ohitse, mikä olisi teknisesti ollut melko helposti järjestettävissä.

Hätäpuhelimet:

Katujen varsilla oli hätäpuhelimia parin sadan metrin välein. Meitä lähin hätäpuhelin oli naapuritalossa Limingantien toisella puolelle, siis Limingantien ja Vuoksentien risteyksessä. Limingantien alkupään suuntaan mentäessä seuraava hätäpuhelin oli seuraavan poikkikadun eli Jyrängöntien risteyksessä. Jos siitä lähti Käpylän suuntaan, seuraava hätäpuhelin oli Kumpulan siirtolapuutarhan portilla. Meiltä Intiankadun suuntaan seuraava hätäpuhelin oli seuraavan poikkikadun eli Vallinkoskenkadun risteyksessä, sitä seuraava Intiankadun risteyksessä. Ja siitä sitten joka suunnalla aina vastaavalla tavalla, esim. Intiankadulla Toukolanmäellä ja Koskelantien risteyksessä. Siis aika tiheä verkosto.

Hätäpuhelin oli punaisessa metallikotelossa runsaan metrin korkeudella maasta, yleensä kiinnitettynä talon seinään. Kotelon kannessa olevaan keltaiseen levyyn oli kaiverrettu, minne siitä oli mahdollista soittaa. Siinä oli mainittuna ainakin palokunta, poliisi ja ambulanssi, mutta myös kaasulaitos, sähkölaitos ja vesilaitos. Kotelon sisällä oli vain sen ajan tyypillinen isokokoinen musta puhelimen luuri. Yhteys hälytyskeskukseen avautui itsestään, kun luurin otti käteensä. Hätäpuhelimen käyttö oli maksutonta ja sen väärinkäyttö oli rangaistava teko, jota poliisi tuli selvittämään. Myöhemmin hätäpuhelinkoppien oviin laitettiin pieni sinetti, joka piti murtaa ennen kuin oven sai auki. Onneksi olin tutustunut kaapin sisältöön ennen sinettien asentamista. Kun sitten kerran 1960-luvulla sellaisesta ambulanssin soitin, aikaa ei tuhraantunut enää ihmettelyyn.

Terveyden- ja sairaanhoito:

Nykyisen kaltaisia terveysasemia tai yksityisiä lääkäriasemia ei Helsingissä ollut. Kumpulassa ei ollut muuta hoitopaikkaa tai lääkärin vastaanottoa kuin äitiys- ja lastenneuvola Limingantien ja Intiankadun kulmassa.

Onnettomuuden uhrit vietiin ambulanssilla tai taksilla Punaisen Ristin sairaalaan (nyk. Töölön sairaala) tai lapset Auroran sairaalaan. Muuten äkillisesti sairastuneet vietiin Marian sairaalaan tai mahdollisesti suoraan Kirurgiseen sairaalaan (lähelle Tähtitorninmäkeä). Raivokohtauksen tai muun äkillisen mielenhäiriön saaneet vietiin Kallioon Pengerkadulle, kuten eräässä laulussakin kerrottiin.

Lähin kunnanlääkärin vastaanotto oli ainakin 1960-luvulla Käpylässä Osmontiellä omakotitalon näköisessä talossa. Hän saattoi lähettää sieltä laboratoriotutkimuksiin Kalliossa olevalle terveysasemalle. Ainakin meidän perheessä vierastettiin kovasti menemistä kunnanlääkärille tai Kallion terveysasemalle. Jälkimmäiseen liittyi pelko, että siellä joutuu odottamaan vuoroaan tuntikausia epämääräisessä seurassa ja sieltä niitä sairauksia vasta tarttuukin.

Koululaisilla oli koulussaan koululääkäri, joka tarkasti oppilaat kerran vuodessa ja antoi rokotuksiakin. Muuten normaali tapa päästä lääkärin hoitoon tai sairaalaan oli seuraava: Apteekista ostettiin lääkäriluettelo. Siitä valittiin sopivan tuntuinen lääkäri, jonka yksityisvastaanotolle tilattiin aika puhelinkopista soittamalla. Lääkärien yksityisvastaanotot olivat eri puolilla kaupunkia, usein kerrostaloasunnoista muokatuissa vastaanottotiloissa. Ei siis ollut nykyisen kaltaisia suuria yksityisiä lääkäriasemia eri kaupunginosissa. (Muutamia yksityisiä sairaaloita kyllä oli, kuten Mehiläinen ja Diakonissalaitos). Jos oli tarpeen tehdä enemmän kuin mitä lääkäri pystyi omassa huoneistossaan tekemään, hän kirjoitti lähetteen, jolla pääsi sairaalaan tai esim. yliopiston sairaalan klinikalle. Lääkärinpalkkio maksettiin täysimääräisenä suoraan lääkärille. En tiedä, saiko Kelalta anoa jotakin korvausta tai olivatko lääkärin kuitit verotuksessa vähennyskelpoisia kuten apteekin lääkekuitit, jotka liitettiin veroilmoitukseen kerran vuodessa.

Palokunta ja poliisi:

Onneksi Kumpulassa asuessani ei sattunut mitään sellaista, missä olisi palokuntaa tarvittu. Lähin paloasema oli jo silloin Käpylässä samassa talossa kuin nykyisinkin.

Vielä nykyisinkin tietynlaista poliisiautoa sanotaan Maijaksi, mutta harvemmin enää Mustaksi Maijaksi. 1950-luvulla ”Musta Maija” oli yleinen nimitys poliisiautolle, joka oli yleensä korkeasta tylppänokkaisesta Renault-pakettiautosta poliisiautoksi sisustettu. Auto oli muuten yksivärinen, mutta ikkunalinjan alareunassa sen kiersi arviolta noin 5cm korkuinen valkea raita. Mutta arvaatko, minkä värinen se auto muuten oli? Ei ollut musta vaan tumman sininen.

Kovalevy meni rikki, tauko jatkuu, jatkuuko elämä?

2010-12-05T14:09:00.006+02:00

Pöytäkoneeni C-levy meni yllättäen rikki 28.11.2010 eikä se kone ole sen jälkeen käynnistynyt. Hankin sovittimen, jolla sellaisen "IDE-levyn" voi kytkeä toisen koneen USB-porttiin. Jos vain levyn käynnistysalue olisi vioittunut, sovittimen avulla olisin voinut siirtää data-alueelta tiedot "minläppäriini". Levy on kuitenkin rikkoontunut sillä tavalla, että sitä ei voi lukea ollenkaan. Kun sen käynnistää, jonkin aikaa kuuluu nakutusta ja sitten se vain jatkaa pyörimistä eikä reagoi lukupyyntöihin.

Näin ollen jouduin turvautumaan varmuuskopioon, jollaisen olin viimeksi ottanut 7.10.2010. Juuri ennen tämän kirjoittamista sain rakennetuksi systeemini jälleen toimintakuntoon. Lopullisesti menetetyiksi jäivät 7.10. -28.11.2010 välisen ajan sähköpostit ja sinä aikana laatimani tai tallentamani tiedostot.

Näiden muistelmien kirjoittamista sekä sen rinnalla tapahtuvaa arkiston kokoamista ja järjestämistä pidän päätyönäni ja loppuelämäni tärkeimpänä tehtävänä. Kesällä kuolleen äitimme irtaimiston jaossa sain paljon sellaista tietoa ja aineistoa, joka ei ollut aiemmin käytettävissäni. Valitettavasti muistelemista täytyy vielä lykätä, kun on paljon muita kiireellisempiä tehtäviä.

Minulla on sellainen leukemia (KMML, englanniksi CMML), johon sairastuneista 50% on kuollut noin 12 kuukauden kuluessa taudin toteamisesta. Itselläni on nyt jo 19. kuukausi alkamassa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että saamani kokeellinen lääkitys pitää minut hengissä vielä jonkin aikaa.

Aineistonkeruutauko muistelmien kirjoittamisessa

2010-09-22T08:57:00.007+03:00

Meillä on parhaillaan käynnissä äidin kuolinpesän irtaimiston jako. Jakamatta on enää postikortit, valokuvat ja asiakirjat eri vuosikymmeniltä 1920-luvulta alkaen. Toissapäivänä otin niistä 330 ja eilen yli 200 valokuvaa, jotka jaan perillisten muistitikuille.

Olin jossakin määrin saanut lainata skannattavaksi samoja valokuvia jo muutama vuosi sitten. Osan niistä kuvista olen jo liittänyt tähän blogiin. Kuvia skannatessani kirjoitin erilliseen tekstitiedostoon, mitä kuvan taakse on kirjoitettu, jos jotakin on kirjoitettu. Useimmissa kuvissa ei ole mitään. Tekstitiedostojen olemassaolo ja tietojen lisääminen niihin on kuitenkin välillä unohtunut. Kuvia katsellessa ja tännekin liittäessä olen joutunut arvailemaan, missä ja milloin ne on otettu.

Nyt kuvaan jokaisen valokuvan molemmilta puolilta, jos kääntöpuolelle on kirjoitettu jotakin tai siellä on edes kuvavalmistamon vuosilukuleima. Esimerkki:
- Kamerani antaa valokuvasta otetulle kuvalle tiedostonimen 103_4863.JPG
- Seuraavaksi kuvaan saman valokuvan takapuolen, jolle kamerani antaa tiedostonimen 103_4864.JPG
- Kun siirrän kuvat kamerasta tietokoneelle, siirto-ohjelma nimeää tiedostot IMG_4863.JPG ja IMG_4864.JPG
- Jos kuvan takana on teksti "Tampereella 6.7.1941", nimeän tiedostot uudelleen 1941-07-06_4863.jpg ja 1941-07-06_4864.jpg.
- Mikäli kuvateksti on tyyppiä "Isosaaressa kesäkuussa 1963", nimeän tiedostot 1963-06_4863.jpg ja 1963-06_4864.jpg.
- Jos taas kuvan takana on vain kuvavalmistamon vuosilukuleima, kuten "NYBLIN 1953", nimeän tiedostot 1953_4863.jpg ja 1953_4864.jpg.

Kun kansion sisällön sitten järjestää tiedostojen nimen mukaiseen järjestykseen, uudelleen nimetyt kuvat tulevat aikajärjestykseen. Sen jälkeen kuvausjärjestyksellä ei ole enää merkitystä. Kuvan kääntöpuolella oleva selitys näytetään kuvan esittämisen jälkeen. Kun lajittelen kuvia niiden aiheiden mukaan erilaisiin alikansioihin, kunkin kuvan taakse kirjoitetut tiedot kulkevat vaivatta kuvan mukana.

Aiempi käytäntöni eli kuvatekstien kirjoittaminen tekstitiedostoon oli työlästä ja tietojen siirto kuvan mukana hankalaa. Kuvaesityksiä laatiessani kirjoitan selityksen myös kuvatiedostoon kuvankäsittelyohjelmalla, mutta se on liian työlästä ja hidasta silloin, kun pitää lyhyessä ajassa arkistokuvata satoja valokuvia. Sitäpaitsi alkuperäinen kuvan taakse käsin kirjoitettu kuvateksti on mukavampaa katseltavaa.

1954-59 Kumpulassa, osa 3

2010-09-03T09:39:00.006+03:00

Kuinka talossamme asuttiin vuonna 1954

On helppo muistaa, kuinka talossamme asuttiin vuonna 1954, jolloin sinne muutimme. Sen sijaan en muista eikä minulla ole muistiinpanoja, minä vuonna mikäkin asia muuttui. Kerron kuitenkin muutoksistakin tässä samassa artikkelissa, ettei tarvitse kirjoittaa samasta aiheesta uudelleen. Käyttämäni ilmaus "myöhemmin" voi tarkoittaa mitä tahansa vuotta sinä aikana, jolloin talossa asuin. Muutin sieltä pois kesällä 1967. Sen jälkeen tehtyjen muutosten sanon tapahtuneen "sittemmin".

Talon rakenne:

Talo on vuonna 1946 rakennettu 2-kerroksinen puurakenteinen kerrostalo. Siinä on kolme rappua eli porrashuonetta (A, B ja C). Talon kaikki 26 asuntoa ovat yksiöitä, kooltaan 29,3 - 37,2 neliömetriä. Meillä oli niistä suurin. Meidän alapuolella kaksi yksiötä oli yhdistetty yhdeksi 66,5 neliömetrin suuruiseksi asunnoksi. Jokaisessa asunnossa on eteinen, keittiö ja huone, jota ainakin meidän perheessä kutsuttiin kammariksi. Käytän sitä sanaa tässä kirjoituksessa. Se on siis sekä olo- että makuuhuone. Huoneissa ei ollut alkovi-rakennetta. Lisäksi jokaisessa asunnossa on WC, mutta ei ollut suihkua tai kylpyhuonetta. Sittemmin jokaiseen asuntoon on rakennettu suihkukoppi, joko erillisenä tai WC:n laajennuksena. Jokaisella asunnolla on varastotilaa kellarissa ja vintillä. Talossa on myös yhteisiä tiloja, jotka oli osittain vuokrattu ulkopuoliselle yrittäjälle. Talo on kaupungin vuokratontilla. Omistusmuodoltaan se on asunto-osakeyhtiö. Tietääkseni jokaisessa asunnossa asui 1950-luvulla sen hallintaan oikeutettu osakas eli vuokralaisia ei talossa asunut.

Lapset ja kotieläimet:

Laadin 1950-luvulla rekisterin talomme lasten omistamista autoista ja nukeista. Eri ikäisiä lapsia asui silloin talossa yhteensä 22. Lapsena pidin iästä riippumatta jokaista, joka asui talossa vanhempiensa kanssa. Talossa ei ollut 1950-luvulla marsuja suurempia kotieläimiä, siis ei ainuttakaan kissaa tai koiraa. Nykyisin samassa talossa asuu parikymmentä kissaa ja koiraa, mutta ei yhtään lasta.

Lämmitys:

Talossa ei ollut alun perin minkäänlaista keskuslämmitystä. Jokainen asukas lämmitti oman asuntonsa puita polttamalla. Kammarin nurkassa oli korkea uuni pelkästään lämmitystä varten. Keittiö lämpeni, kun ruokaa tehtiin puuhellalla. Eteisessä ja vessassa ei ollut mitään lämmityslaitetta, eikä myöskään yhteisissä tiloissa kuten porrashuoneissa, kuivausvintissä tai kellarissa. Jokainen asukas tilasi itse omat halkonsa ja säilytti niitä omassa puuliiterissään talon kellarissa. Halkokuorma kipattiin talon seinustalle tilaajan liiteriä lähinnä olevan kellarin ikkunan eteen.

Vesi:

Vesijohtovettä tuli keittiöön, vessan pesualtaaseen ja WC-pönttöön. Putkesta tuli vain kylmää vettä.

Sähkö:

Asunnon eteisessä oli sähkömittari ja polettilipas. Maitokaupasta ostettiin etukäteen sähköpoletteja ja niitä syötettiin lippaaseen sitä mukaa kuin sähköä kului. Ajoittain kaupungin sähkölaitoksen virkailija kävi tyhjentämässä lippaan. Sähköä käytettiin aluksi lähinnä vain valaistukseen ja radion kuunteluun. Sähköllä toimiva irrallinen lisälämmitinkin meillä taisi kyllä jossakin vaiheessa olla ja sähkösilitysrautakin.

Ruokien säilytys:

Asunnoissa oli ns. kylmäkomero. Se oli ylin ruokakomero, josta avautui venttiili suoraan ulos. Sähköllä jäähdytettäviä kaappeja ei talossa ollut. Niitä oli vain maito- ja lihakaupoissa. Kellarissa jokaisella asunnolla oli puuliiterin lisäksi ruokakomero, jota kutsuttiin perunakellariksi. Sen pohjalla oli iso puulaatikko perunoita varten. Ylempänä oli hyllyjä, joilla säilytettiin muuta ruokaa, esim. hillopurkkeja.

Peseytyminen:

Asunnossa ei ollut muuta peseytymistilaa kuin pienenpieni WC-koppi, jossa oli pienehkö pesulavuaari. Tietysti joku saattoi peseytyä vaikka keittiössä tiskipöydän ääressä, mutta meidän perheessä ei sellaista harrastettu ainakaan toisten nähden. Kraanasta tuli vain kylmää vettä. Lämmintä vettä sai vain hellalla kattilassa lämmittämällä. Mitään suihkua tai käsisuihkua ei siis ollut.

Talon pohjakerroksessa oli ollut alun perin sauna, mutta se tila oli vuokrattu ulkopuoliselle yrittäjälle muuhun käyttöön jo ennen kuin muutimme taloon. Asukkaat kävivät yleisessä saunassa yleensä kerran viikossa. Lähimmät yleiset saunat olivat Intiankadulla, Toukolanmäen parakkikylässä ja Käpylässä Mäkelänkadulla Käärmetalossa, jossa oli myös pieni uima-allas. Kumpulan uimalassa ei lasten lipulla päässyt ollenkaan saunaan ja uimala oli auki vain touko-elokuussa, joten siellä ei saunomassa käyty.

Asunnon siivous:

Lattiat oli peitetty lähes kauttaaltaan matoilla, jotka "tampattiin" ulkona. Samassa telineessä tuuletettiin vuodevaatteita. Aluksi kussakin porrashuoneessa oli yksi tuuletusparveke, mutta ne purettiin, kun niiden kantavat rakenteet alkoivat lahota.

Meillä oli kyllä pölynimurikin, mutta se oli melko pienitehoinen. Siinä oli kovapahvinen lieriö, jonka kummassakin päässä oli metallivahvisteinen kansi ja sen keskellä pyöreä reikä. Toiseen päähän kiinnitettiin suora metallinen imuputki ja sen päähän jokin suuttimista. Toisesta päästä moottori puhalsi ilmaa ulos. Pölypussi ja moottori olivat lieriössä ja sen sivulla oli kahva. Imurin koneistoa joutui kantamaan kädessään imuroinnin ajan.

Yhteisten tilojen siivous:

Talonmiestä tai siivoojaa ei ollut. Kukin osakas siivosi vuorollaan viikon kerrallaan kaikki kolme porrashuonetta. Vastaavasti ulkoalueiden siivousvelvollisuus kiersi kahden viikon jaksoissa. Jälkimmäiseen kuului mm. roskien kerääminen, lumityöt ja hiekottaminen koko kiinteistön alueella eli pihalla sekä Limingantien, Vuoksentien ja Kymintien katuosuuksilla kadun puoliväliin saakka. Hoidettava ulkoalue oli siis todella laaja. Ihmettelen, kuinka esim. muutamat työssäkäyvät yksin elävät naiset selvisivät näistä velvollisuuksista. Perheellisillä oli tietysti aina koko perhe mukana auttamassa ainakin ulkotöissä.

Pyykin pesu:

Talossa oli sementtilattiainen pesutupa, jossa oli kaksi isoa kiinteää, muistaakseni puista pesuallasta. Siellä ei ollut ainakaan aluksi minkäänlaista pesukonetta. Haloilla lämmitettävässä padassa saattoi keittää valkopyykkiä ja lämmintä vettä sai vain siitä. Minkäänlaista mankelia en muista siellä olleen. Pihalla oli isot telineet, joissa sai kuivata kotona tai pesutuvassa pesemiään pyykkejä omalla pyykkinarullaan. Pyykkinaru otettiin aina pois samalla kuin pyykitkin. B-portaan yläosassa oli lisäksi "kuivausvintti", jonka käyttöikeus oli sillä, joka oli viimeksi varannut pesutupavuoron. Sinnekin jokainen veti oman pyykkinarunsa kuivauksen ajaksi. Kuivausvintissä ei ollut mitään ilmastointikoneistoa tai lämmityslaitetta.

Läheisen talon naiset pitivät pesulaa eli he pesivät muidenkin pyykkejä maksua vastaan oman talonsa pesutuvassa ja kuivasivat ne sään salliessa ulkona talonsa pihassa. Heillä oli jo varhaisessa vaiheessa pari sähköllä toimivaa pesukonetta.

Kodin sähkölaitteet:

Meillä oli vuonna 1954 sähköllä toimivat kattolamput, jalkalamppu, pari pöytälamppua, radio, pölynimuri ja luultavasti myös sähkösilitysrauta oli jo silloin. Muita sähkölaitteita ei tule mieleen. Radiota varten tarvittiin radiolupa.

Jätehuolto:

Takapihalla oli iso sementistä valettu roskalaatikko, jossa oli painava metallikansi. Sen etuseinässä oli avattava tyhjennysluukku. Siihen aikaan ei ollut muovipusseja. Jätteet kerättiin kotona ämpäriin, joka tyhjennettiin roskapönttöön ilman mitään lajittelua. Kaupungin miehet kävivät ajoittain tyhjentämässä roskapöntön avolavaisella kuorma-autolla, jonka lavalle miehet heittivät jätettä talikolla ja lapiolla. Lava peitettiin pressulla.

Paperinkeräys:

Sanomalehtiä ja muuta jätepaperia ei heitetty roskapönttöön vaan ne vietiin Arabian rantaan paperinkeräyskeskukseen. Kustakin erästä sai sen painon edellyttämän määrän merkkejä, jotka vaihdettiin myöhemmin tavaroiksi. Julkaistussa luettelossa kerrottiin, kuinka paljon keräyspisteitä eri esineisiin vaadittiin. Esim. toiseksi vanhin sisareni sai paperinkeräyksestä rannekellon, joka oli tunnettua sveitsiläistä merkkiä.

Rotat ja luteet:

Roskapöntön luona ja kellarin ovissa oli ajoittain "Rottasota"-varoituslappuja, mutta en muista nähneeni siellä koskaan yhtään rottaa elävänä tai kuolleena. Asunnossamme oli yhteen aikaan luteita. Ne tuhottiin polttamalla asunnossa savuavaa myrkkyä, jonka miellyttävän hajun muistan vieläkin, vaikka jouduimme olemaan ulkona koko sen päivän.

Tupakointi:

Tupakointi oli yleistä ja kaikkialla sallittua. Monet tupakoivat asunnoissaan. Klubi-askin pohja oli perinteinen muistiinpanoväline.

Paloturvallisuus:

Jokaisessa porrashuoneessa oli kahdella porrastasanteella ensisammutusta varten paloämpäri, jossa olisi varmaankin pitänyt olla vettä sisällä. Toisen kerroksen asunnoissa oli palotikkaat. Aluksi ne olivat köysitikkaat, mutta myöhemmin ulkoseinään kiinnitettiin Ferrexillä (punaisella ruosteenestomaalilla) maalattu metallinen häkkyrä, joka avautui heiveröisiksi tikapuiksi. Meidän isä testasi kerran isännöitsijänä ollessaan niiden toimivuutta ja päästi häkkyrän purkautumaan siten kuin sitä oli ajateltu käytettävän. Se rikkoi alakerran ikkunan ja tikkaiden alareuna jäi yli kahden metrin korkeudella maan pinnasta.

Tulipalon sattuessa palokunta olisi voitu hälyttää viereisen talon ulkoseinässä olevasta hätäpuhelimesta. Lähin paloasema oli Käpylässä samassa paikassa kuin nykyisinkin eli noin 10 minuutin ajomatkan päässä.

Talossamme tai koko Kumpulan asuntoalueella ei syttynyt yhtään mainittavaa tulipaloa, vaikka asunnot ja ruoka lämmitettiin haloilla, kaikkialla tupakoitiin ja joulukuusissa poltettiin oikeita kynttilöitä.

Kulkuvälineet:

Polkupyöriä talossa oli paljon. Niitä säilytettiin kellarikäytävillä ja puuliitereissä. Moottoripyöriä saattoi olla jo 1950-luvulla 1-2. Mopoja alkoi tulla vasta 1960-luvulla. Talon vakiintunut autokanta oli 1950-luvun lopulla seuraava, mutta en osaa sanoa, minä vuonna autot hankittiin:
- IFA F8 farmariauto, musta/beige, etuosa 2-ovinen, takaosa suorakulmainen, takana pariovet. Ifat valmistettiin Itä-Saksassa entisen DKW:n malliston pohjalta.
- IFA F9 henkilöauto, sininen, 2-ovinen, pyöreämuotoinen. Kahdella perheellä oli samanlainen auto.
- Austin henkilöauto, beige, 4-ovinen, pyöreämuotoinen.
Meillä ei ollut koskaan autoa eikä vanhemmillani ollut ajokorttiakaan.

Isännöinti:

Yksi talon osakkaista toimi isännöitsijänä. Yhtiövastike käytiin maksamassa kuukauden ensimmäisenä päivänä käteisenä isännöitsijän kotona. Isännöitsijä kuittasi maksun osakkaan "vuokranmaksuvihkoon". Muuttoilmoitukset jätettiin isännöitsijälle, joka merkitsi muutokset talonkirjaan ja haki siihen vahvistusleiman osoitetoimistosta.

Puhelimet:

Puhelimet olivat melko harvinaisia. Useimmissa työläiskodeissa ei ollut puhelinta. Puhelimen saattoi hankkia "osakkeena" tai "vuokrapuhelimena". Edellinen vaati suuren pääomasijoituksen, jälkimmäisessä oli kalliit kuukausimaksut ja puhelumaksut. Katujen varsilla oli Helsingin Puhelinyhdistyksen (HPY) vihreitä puhelinkoppeja, joista soitettiin paikallispuheluja kolikoilla. Limingantiellä oli puhelinkoppi kahdessa paikassa eli Jyrängöntien ja Intiankadun risteysten lähellä. Myös monet kaupat antoivat asiakkaiden soittaa puhelimella maksua vastaan. Kaukopuhelut käytiin yleensä soittamassa postissa, missä oli puhelinkoppeja sisätiloissa. Niihin pääsi vain postikonttorin aukioloaikoina. Postitalossa oli Mannerheimintien puolella osasto, jossa oli mahdollista käydä soittamassa tai lähettämässä sähkösanomia myös iltaisin ja viikonloppuisin. Vain valtion Posti- ja lennätinlaitos välitti kaukopuheluja. Meillä oli Vallilassa kotona virkapuhelin, mutta Kumpulassa olimme 1950-luvulla ilman puhelinta.

Myöhemmät muutokset:

Taloon rakennettiin vesikeskuslämmitys ja lämpimän käyttöveden putkisto. Kraanasta alkoi siis silloin saada myös lämmintä vettä. Yksi osakkaista palkattiin talonmieheksi, joka huolehti pannuhuoneesta. Talonmies kävi heittämässä koksia keskuslämmityspannuun monta kertaa vuorokaudessa. Samassa yhteydessä ulkoalueiden ja porrashuoneiden puhtaanapito siirrettiin osakkailta talonmiehen tehtäväksi.

Keskuslämmityksen myötä asukkaat purkivat kammareistaan lämmitysuunit ja lakkasivat käyttämästä puuhellaa. Ruokaa alettiin lämmittää sähköliedellä. Asunnoissa oli kuitenkin vain 10 ampeerin sulakkeet, jotka mahdollistavat vain tavalliseen maadoitettuun pistorasiaan liitettävän pienoislieden käytön (enintään 2,2 kW).

Kohtuuhintaisten koteihin tarkoitettujen jääkaappien tultua markkinoille meillekin ostettiin sellainen. Ensimmäinen jääkaappimme oli 50-litrainen kotimainen UPO. Se toimi äänettömällä haihdutustekniikalla. 1950-luvun lopulla meille ostettiin sähköllä toimiva ompelukone, joka ompeli automaattisesti sik-sakkia ja erilaisia kuvioita.

Sittemmin keskuslämmityksen polttoaineeksi vaihdettiin polttoöljy, jolloin lämmitys saatiin automatisoiduksi eikä talonmiehen tarvinut enää käydä pannuhuoneessa monta kertaa vuorokaudessa. Nykyisin talo on liitetty kaukolämpöverkkoon. Jätehuollossa on sittemmin siirrytty tarkkaan lajitteluun, jossa jokaiselle jätelajille on oma astiansa, myös lasille, metalliesineille jne.

1950-luvun lopulla talossamme taisi olla televisio vain kahdessa perheessä, ei kuitenkaan meillä. Talon muu väki kävi sitä heidän luonaan joka viikko katsomassa. Eniten katsojia oli lauantai-iltaisin, jolloin Suomen Televisiosta tuli mm. Niilo Tarvajärven juontama "Laatikkoleikki" Rakennusmestarien talolta Fredrikinkadulta. Lapset istuivat riveittäin lattialla ja aikuiset heidän takanaan riviin laitetuilla tuoleilla. Televisiota katsomaan ei kutsuttu vaan sinne mentiin silloin kun kiinnostavaa ohjelmaa oli tulossa, soitettin ovikelloa ja kysyttiin: "Saako tulla katsomaan televisiota?" Jokaista televisiota varten talon katolle asennettiin asuntokohtainen antenni. Niiden määrä kasvoi myöhemmin hyvin suureksi, kunnes ne lopulta kaikki poistettiin ja korvattiin yhdellä keskusantennilla.

1954-59 Kumpulassa, osa 2

2010-09-02T00:03:00.008+03:00

Ensimmäiset muistoni Kumpulasta

Muutimme siis Vallilasta Kumpulaan toukokuussa 1954, jolloin tutustuminen uuteen asuinympäristöön alkoi. Hyvin pian pääsimme seuraamaan kaupunginosien välistä sotaa aitiopaikalta eli omasta ikkunasta.

Elämäni ensimmäinen saapuminen Limingantielle:

Muutimme Vallilasta Kumpulaan pitkänokkaisella kuorma-autolla reittiä Ristikkotie - Hämeentie - Jyrängöntie - Limingantie. Käännyttäessä Jyrängöntieltä Limingantielle talon nurkka estää näkyvyyden oikealle. Kuljettaja totesi, että hän ei näe, tuleeko oikealta ketään. Ainoa keino ottaa asiasta selvää oli ajaa auton pitkää nokkaa vähän kerrallaan eteenpäin ja aina pysähtyä hetkeksi odottamaan, kuuluuko tai näkyykö jotakin.

Sota skutsilaisia vastaan:

Siihen aikaan oli kuulemma tavallista, että eri kaupunginosien välillä käytiin sotia. Ilmeisesti nuoret purkivat sillä tavalla stressiä, jonka sota oli perheisiin jättänyt. Pääsimme heti alkajaisiksi seuraamaan omasta ikkunastamme sotaa, jota käytiin kumpulalaisten ja "skutsilaisten" välillä. Kumpulassa kutsuttiin skutsilaisiksi niitä, jotka asuivat Toukolanmäellä kaupungin vuokrataloissa. Limingantieltä katsoen he asuivat metsässä eli skutsissa (ruots. skog = metsä). En tiedä, millä nimellä vastapuoli kutsui itseään ja Kumpulassa asuvia. Virallisen kaupunginosakartan mukaan ehkä skutsilaisetkin asuivat Kumpulassa, mutta käytännössä kuitenkin omassa yhteisössään muista erillään.

Asuimme 2-kerroksisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Asuntomme suurin ikkuna oli Limingantien puolella. Taloamme vastapäätä Limingantien toisella puolella oli puisto, joten ikkunastamme näki hyvin laajalle alueelle parin sadan metrin päässä olevan metsän reunaan saakka. Sotarintamat olivat juuri sillä alueella. Siitä ikkunasta siis katselimme sotaa.

Sotaan osallistui Kumpulan puolella arviolta parikymmentä poikaa, iältään ehkä 13-17 vuotiaita. Heitä vastassa oli samantasoinen skutsilaisarmeija. Vastapuolelle heitettiin kiviä ja ammuttiin erilaisilla kevyillä käsiaseilla, kuten ritsoilla ja ehkä myös ilmakiväärillä. Kummankin rintamalinjan takana kävi ambulansseja hakemassa loukkaantuneita sairaalaan. Tietysti paikalle tuli myös poliisiautoja.

Perheemme pohti siinä vaiheessa vakavana, minkälaiseen paikkaan olimme oikein muuttaneet. Onko täällä aina näin levotonta ja vaarallista? Mikä sodan muodollisena aiheena oli, siitä emme koskaan saaneet tietoa. En enää muista, montako päivää taisteluita kesti. Ehkä vain yhden päivän koulujen päättymisen jälkeen. Sota ei koskaan sen jälkeen syttynyt uudelleen ainakaan samassa paikassa. Toisenlaista vihanpitoa oli kyllä myöhempinä vuosina ainakin käpyläläisten suuntaan. Kerran olin itsekin vähällä joutua "niitatuksi", kun veljeilin Käpylässä asuvien koulukavereitteni kansa. Kerron siitä myöhemmin.

Juhannusjuhlat Kumpulan uimalassa:

Toinen uuden asuinympäristömme erikoisuus oli juhannusjuhla Kumpulan uimalassa. Mitään niin hienoa showta emme olleet aiemmin nähneet. Uimalan juhannusjuhlasta tuli meidänkin perheelle jokavuotinen traditio. Juhlan järjesti paikallinen uimaseura Kuhat, joka kuului Työväen Urheiluliittoon (TUL). Kumpulan maauimala oli rakennettu vuoden 1952 olympialaisiin kilpauimareitten harjoituspaikaksi ja karsintaerien kilpailupaikaksi. Olympialaisten loppukilpailut uitiin Uimastadionilla. Kesällä 1954 ja vielä monta vuotta sen jälkeenkin siellä oli olympiakisojen jäljiltä betonirakenteisen katsomon takana suunnilleen yhtä suuri puusta rakennettu katsomo. Juhannusjuhlilla molemmat katsomot olivat yleensä aivan täynnä.

Juhannusjuhlan ohjelmaan kuului erilaisia uinti- ja sukellusnäytöksiä, kuviokelluntaa, pellehyppyjä, musiikkiesityksiä jne. Ilta päättyi aina ilotulitukseen.

Meille oli etukäteen kerrottu, että edellisenä vuonna katsomossa istunut poika oli kuollut, kun ilotulitusraketti putosi hänen syliinsä ja räjähti siinä. Tuon tapahtuman toistumista omalla kohdallani pelkäsin joka vuosi. Sellaista ei kuitenkaan sattunut toista kertaa.Yhtenä vuonna ilotulitus epäonnistui toisella tavalla, mutta kerron siitä myöhemmin.

Ensivaikutelma talon lapsista ja lähimetsästä:

Talossa, johon muutimme, oli paljon eri ikäisiä lapsia. Yli kolme vuotta minua vanhemmista lapsista ei ollut käytännössä paljon iloa eikä haittaa. Samanikäiset muodostivat lähimmän kaveripiirini, mutta meitä komensi kaksi samassa rapussa asuvaa poikaa, jotka olivat minua kaksi vuotta vanhempia. Heillä oli kummallakin samanlainen lähetyspistooli, jota he pitivät yleensä aina mukanaan. Sillä osoittamalla he tehostivat antamiaan määräyksiä ikäänkuin se olisi ollut tavallinen pistooli.

En voi sanoa, että minua olisi aseella uhattu kuin ehkä muutaman kerran puoliksi leikillään, mutta ase lisäsi omistajansa auktoriteettia samalla tavalla kuin pistooli upseerin vyöllä. Pahinta mitä lähetyspistoolilla voi tehdä on sen laukaiseminen toisen ihmisen pään lähellä. Pistooli oli kokonaan metallia. Siinä oli takana avattava luukku, josta työnnettiin sisään suora lipas. Lippaassa oli kuusi patruunaa. Luulin, että minullekin tulee sellainen ase, kun kasvan isommaksi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Kumpulan asuntoalueen ympärillä oli runsaasti metsää. Metsässä liikkumiseen liittyi aina lievä pelko siitä, että joku käy kimppuun. Siellä oli muutamia sodanaikaisten lentopommien tekemiä kuoppia. Vielä 1950-luvun puolivälin jälkeen pojat löysivät sieltä räjähtämättömän pommin. Eräänä aamuna kerrottiin, että metsässä oli raiskattu joku tuntematon tyttö. Me kuusivuotiaat emme siitä paljon ymmärtäneet, mutta lähdimme kuitenkin joukolla tutkimaan tapahtumapaikkaa. Ryhmäämme johti toinen edellä mainituista 2 vuotta vanhemmista pojista, jolla oli tietysti pistooli mukanaan. Metsässä näimme myös muutaman poliisin kävelemässä. Silloin vanhempi poika antoi meille tiukan määräyksen: "Muistakaa, että jos poliisi kysyy jotakin, kukaan ei sano mitään!". Koin sen erittäin vaikeaksi ristiriitatilanteeksi. Mitä tekisin, jos poliisi kysyisi minulta jotakin? Minkälaisen rangaistuksen saisin myöhemmin, jos kuitenkin vastaisin poliisille? Onneksi poliisi ei kysynyt meiltä mitään, emmekä olleet edes puhe-etäisyydellä heihin.

1954-59 Kumpulassa, osa 1

2010-09-01T00:06:00.000+03:00

Kumpulan sijainti ja kulkuyhteydet

Muutimme toukokuussa 1954 kaupunginosaan, joka oli perheemme kaikille jäsenille ennestään tuntematon. Kumpula kuuluu Helsingin kantakaupunkiin, mutta sen asuntoaluetta ympäröi joka puolella laaja viheralue. Häiritsevää läpiajoliikennettä ei ollut, mutta kulkuyhteydet olivat hyvät kaikkiin niihin suuntiin, mihin meillä oli asiaa. Kumpulan asuntoalue on sittemmin kokonaisuudessaan määrätty suojelukohteeksi.

Kumpulan naapurikaupunginosat ovat etelässä Vallila, lännessä Käpylä, pohjoisessa Käpylä ja Koskela sekä idässä Toukola. Kumpulan asuntoalueen rungon muodostavat Limingantie ja sen kanssa samansuuntainen Kymintie sekä niiden monet poikkikadut.

Limingantie alkaa Kätilöopiston takaa, jatkuu melko suorana noin 1,3 km koilliseen ja päättyy lähelle Annalan urheilukenttää Koskelan raitiovaunuhallin luona. Limingantie on koko matkaltaan sen levyinen, että siihen mahtuu kapea jalkakäytävä ja yksi ajorata kumpaankin suuntaan. Kun autoja on pysäköity kadun varteen, vain yksi auto kerrallaan mahtuu ajamaan sen kohdan ohitse. Kymintie on kapeampi eikä siihen mahtuisi jalkakäytävää. Kymintie ei muodosta sisäänajoväylää Kumpulaan, sillä sen molemmat päät ovat alueen sisällä.

Ainoa vilkasliikenteinen ajoväylä Kumpulaan on Intiankatu. Se alkaa Arabiasta Hämeentieltä raitiovaunu 6:n silloisen päätepysäkin luota, leikkaa Toukolassa Kustaa Vaasan tien kohtisuoraan, samoin Kumpulassa Limingantien ja Kymintien, ja päättyy Käpylässä Koskelantien ja Käpyläntien risteykseen. (Nykyisin ajoyhteys Intiankadulta Kustaa Vaasan tielle on Arabian suunnasta suljettu kokonaan ja Kumpulan suunnasta ohjattu mutkan kautta.)

Meille tultiin Helsingin keskustasta yleensä bussilla 50, jonka numero muuttui myöhemmin 55:ksi. Se lähti Rautatientorilta ja ajoi Hakaniemen torin kautta Hämeentietä pitkin. Paavalin kirkon kohdalla se jatkoi - usein pelottavan kovalla vauhdilla - Hämeentien pitkää mäkeä alas. Siihen aikaan ei vielä ollut Hämeentien maasiltaa. Mäen alla bussi ylitti teollisuus- ja satamarautatien tasoristeyksen ja lähti siitä nousemaan ensin Hämeentietä, sitten Kustaa Vaasantietä Toukolanmäen päälle. Siitä tultiin taas hiukan mäkeä alas ja käännyttiin vasemmalle Intiankadulle.

Intiankadulla oli ja on edelleenkin pysäkki molempiin suuntiin kolmessa kohdassa. Niistä keskimmäinen on Limingantien ja Kymintien välissä. Siitä oli meille vajaan 400 metrin kävelymatka joko Limingantietä tai Kymintietä pitkin. Talomme osoite oli Limingantie 42, mutta se oli myös Kymintie 29 ja Vuoksentie 2. Bussi 50 jatkoi Intiankatua pitkin Koskelantielle ja siitä Koskelantietä pitkin Vanhaankaupunkiin Vantaanjoen sillan lähelle. Myöhemmin reittiä lyhennettiin siitä päästä ja päätepysäkki tuli Koskelaan. Toisessa päässä reittiä pidennettiin Rautatientorilta Marian sairaalan eteen.

Intiankadun lisäksi Kumpulan asuntoalueelle pääsi Limingantien molemmista päistä sekä Jyrängöntietä pitkin Hämeentien montusta ja Kalervonkatua pitkin Koskelantieltä Käpylästä. Jyrängöntien nimi vaihtuu Kalervonkaduksi Kumpulan ja Käpylän välillä, joten kysymys on vain yhdestä ja samasta Limingantien poikkikadusta. Noilla väylillä oli siihenkin aikaan vain vähän liikennettä. Nykyisin sekä Jyrängöntiellä että Kalervonkadulla on läpiajo kokonaan estetty, samoin Limingantien loppupäässä. Limingantien molemmat päät ovat aina olleet niin huomaamattomissa paikoissa, että niiden kautta Kumpulaan ei ole koskaan ohjautunut sellaista läpikulkuliikennettä, joka ei ole sinne tietoisesti hakeutunut.

Vallilan ja Kumpulan asuntoalueen välissä oli laaja peltoalue. Sen keskellä oli maalaistalon tyyppinen kiinteistö, jossa pidettiin hevosia. Tietääkseni se oli Hagertin kuuluisan mustalaisperheen hallinnassa. Nykyisin alueella on Yliopiston kasvitieteellinen puutarha ja jonkin verran matalia kerrostaloja. Käpylän ja Kumpulan asuntoalueen välissä on metsää, Kumpulan siirtolapuutarha ja kaupungin koululaispuutarha. Kaksi viimeksi mainittua palvelevat pääasiassa muualla asuvia, jotka kulkevat sinne Käpylästä. Koskelan ja Kumpulan asuntoalueen välissä on metsää. Toukolan ja Kumpulan asuntoalueen välissä oli metsää, jyrkkärinteinen kallio ja vyöhyke luonnonvaraista kumpuilevaa maata.

Aluksi luulimme, että kaupunginosan nimi Kumpula viittaa alueen kumpuilevaan maastoon. Se on kuitenkin suomennettu kylän ja kartanon nimestä Gumtäkt. Vanhempi suomennos oli Kumtähti. Koulussa opetettiin, että Maamme-laulu laulettiin ensimmäisen kerran Kumtähden kentällä. Todellisuudessa siellä laulettiin Vårt Land, johon tehtiin suomenkieliset sanat vasta noin 30 vuotta myöhemmin. Kumtähden kenttä on niin kaukana Kumpulan asuntoalueesta, että siihen minulla ei liity mitään lapsuuden muistoja.

Se suuri kallio, Kumpulanmäki, jonka päälle on viime vuosina rakennettu Helsingin yliopiston Kumpulan laitoksia, oli 1950-luvulla suurimmaksi osaksi lähes luonnontilassa. Tai tarkemmin sanottuna sillä tavalla hoidettu kuin kaupungin metsiä hoidettiin. Eiväthän ne toki silloinkaan hoitamattomia olleet. Sen alueen Intiankadun puoleisessa päässä lähellä Kustaa Vaasan tietä oli 2-kerroksisia puukerrostaloja ja keskemmällä metsässä 1-kerroksia parakkeja. Ne olivat kaupungin vuokrataloja. Vaikka ne ehkä virallisesti kuuluivat Kumpulaan, niiden asukkaita ei kuitenkaan käytännössä pidetty Kumpulassa asuvina. He kulkivat koteihinsa Kustaa Vaasan tieltä eikä Kumpulanmäen taloihin päässyt Limingantieltä kuin Toukolan kautta kiertäen tai metsäpolkuja pitkin. Sinne ei siis mennyt edes kävely- ja pyöräilytietä, jollainen meni metsän poikki Käpylään.

Intiankatua pitkin kulkee nykyisin useita bussilinjoja. Siitä pääsee mm. Munkkiniemeen, Kannelmäkeen, Otaniemeen ja Viikkiin. Sellaista poikittaisliikennettä ei 1950-luvulla ollut. Edes Hämeentien loppupäähän Arabiaan, missä oli alueemme postikonttori, ei päässyt Kumpulasta millään bussilla. Helsingin palvelurakenne oli siihen aikaan sellainen, että asioita hoitamaan tai ostoksille oli yleensä tarpeellista mennä vain keskustan suuntaan. Jos olisimme päässeet samaan postialueeseen kuin Limingantien alkupään talot naapuritaloomme saakka, tuo periaate olisi toteutunut postinkin osalta. Silloin postitoimistomme olisi ollut Vallilassa bussi 50::n reitin varrella. Muuta poikittaisliikenteen tarvetta meillä ei ollut ellei sitten koulumatkaa Käpylään lasketa sellaiseksi. Meillä ei ollut Helsingissä edes muita kyläilypaikkoja kuin äidin sukulainen Lyyli-täti, joka asui Fredrikinkadulla lähellä nykyistä Temppeliaukion kirkkoa.

Emme kuitenkaan kokeneet kulkuyhteyksiä huonoiksi. Esimerkiksi Messuhallissa kävimme raitiovaunulla 8, jonka päätepysäkki oli Paavalin kirkolla Vallilassa. Noin puolentoista kilometrin pituista kävelymatkaa kotoa kirkolle pidettiin tavanomaisena. Jos tulimme keskustasta jostakin suuresta yleisötilaisuudesta, joka täytti kaikki kulkuvälineet, meille kelpasivat myös kaikki Käpylään ajavat bussit. Silloin jäimme pois Mäkelänkadulla Velodromin kohdalla ja kävelimme loppumatkan. Nykyistä Isonniitynkatua ei silloin ollut. Mäkelänkadulta Kätilöopistolle kuljettiin suuntavaiston varassa luonnontilaisen kallion ylitse, missä ei ollut edes polkua.

Jos tultiin kotiin myöhään yöllä, vaikkapa uuden vuoden vastaanotosta Senaatintorilta, kulkuvälineeksi kelpasi mikä tahansa raitiovaunu, joka oli matkalla Koskelan halliin. Silloin jäätiin pois Kustaa Vaasan tiellä lähellä Intiankadun risteystä ja käveltiin siitä noin 800 metrin matka kotiin. Varhain esim. sunnuntaiaamuna oli mahdollista ajaa keskustaan henkilökuntavuoroilla, jotka noutivat ensimmäisten bussi- ja raitiovaunuvuorojen kuljettajat ja rahastajat Koskelan halliin. (Henkilökuntavuorojen kuljettajat asuivat työsuhdeasunnoissa Koskelan hallien alueella olevassa kerrostalossa.)

Kulkuyhteydet olivat hyvät myös Lahteen ja Haminan lähelle Summaan, missä kävimme sukulaisten luona. Kun ei ollut vielä Lahden moottoritietä, ei ollut myöskään sitä Vantaanjoen ylittävää siltaa, joka nykyisin ohjaa paljon liikennettä Kustaa Vaasan tielle. Siihen aikaan bussit Malmilta, Lahdesta ja Porvoosta tulivat Viikintietä pitkin ja Vantaanjoen vanhan sillan ylitse. Sillan jälkeen bussit ohittivat Toukolan ja Kumpulan joko vasemmalta tai oikealta matkallaan Helsingin keskustaan:

Paikallisbussit (esim. "Helsinki - Malmi - Tapanila") kääntyivät sillan jälkeen vasemmalle. Ne ajoivat Hämeentietä pitkin Hakaniemen torille ja siitä edelleen Rautatientorille. Kaukoliikenteen linja-autot, jotka kääntyivät sillan jälkeen vasemmalle, ajoivat Hämeentietä Paavalin kirkolle saakka. Siitä ne jatkoivat Sturenkatua ja Helsinginkatua Mannerheimintielle ja edelleen linja-autoasemalle. Pikavuorot pysähtyivät Hämeentiellä "Maamme-laulun puiston" kohdalla, lähellä Kustaa Vaasan tien risteystä.
Sillan jälkeen oikealle kääntyneet kaukoliikenteen linja-autot ajoivat Koskelantietä, Mäkelänkatua, Sturenkatua ja Helsinginkatua Mannerheimintielle ja edelleen linja-autoasemalle. Esimerkiksi käyttämämme pikavuoro "Helsinki - Porvoo - Loviisa - Karhula - Hamina - Virojoki" ajoi silloin Käpylän läpi Koskelantietä pitkin eikä Kulosaaren kautta kuten nykyisin. Pikavuorot pysähtyivät Koskelantiellä lähellä Intiankadun risteystä.

Menomatkalla Lahteen tai Summaan ajoimme kuitenkin yleensä ensin kaupungin bussilla 50 (myöhemmin 55) linja-autoasemalle. Siellä oli rauhallisempaa antaa matkatavarat ja nousta pikavuoroon kuin kadun varrella, missä linja-auto olisi voinut vahingossa livahtaa ohitse pysähtymättä. Kotimatkalla jäimme pois lähimmällä pikavuoropysäkillä.

Kumpulassa asui kuulemma 1950-luvulla enimmillään noin 4900 asukasta. Lähde: www.kumpula.info

Vankilavuodet 1952-53: valokuvia

2010-08-21T14:30:00.002+03:00

Napsauta otsikkoa, niin valokuva-albumin pitäisi avautua. Se on Picasa-verkkoalbumi. Kuvia lisätty viimeksi 25.8.2010.

Vankilavuodet 1952-53, osa 11

2010-08-18T20:15:00.004+03:00

Katkera lähtö

Isämme virka Helsingin keskusvankilan työliikkeen johtajana oli määräaikainen, 31.12.1953 päättyvä viransijaisuus. Kuitenkin toivottiin, että viransijaisuus ja siihen liittyvä oikeus asua valtion virka-asunnossa jatkuisi siitä eteenkinpäin, mutta niin ei käynyt.

Isä oli hoitanut työliikkeen johtajan virkaa menestyksellisesti. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä vastaavaan virkaan Turkuun Kakolan vankilaan, jonka työliike kaipasi kehittämistä. Isä ei kuitenkaan halunnut muuttaa Turkuun. Hän oli vuosina 1943-46 työskennellyt Maskun Saha Oy:n Turussa sijaitsevan huonekalutehtaan toimitusjohtajana ja teknillisenä johtajana. Myös äiti halusi pysyä Helsingissä.

Vuoden 1954 alusta alkaen 5-henkisen perheemme tilanne oli vaikea. Mitään säännöllisiä tuloja ei ollut. Asuimme vuokralla asunnossa, josta meidät oli häädetty. Asunto olisi pitänyt vapauttaa jo 31.12.1953. Isä oli silloin 41-vuotias, äiti 37, sisareni 14 ja 12, minä 5 vuotta.

Isän työnhaku:

Isä etsi uutta kunnollista työpaikkaa kesään 1956 saakka, jolloin hänet valittiin puualan töistä vastaavaksi työnjohtajaksi Helsingin kaupungin rakennusvirastoon. Siinä työssä hän sitten olikin kuolemaansa eli syksyyn 1971 saakka. Ennen sitä hänellä oli vuosina 1954-56 lyhytaikaisia työsuhteita joidenkin agentuuriliikkeiden myyntitehtävissä. Ne työt eivät liittyneet mitenkään hänen puualan teknikon koulutukseensa. Myytävät tuotteet lienevät olleet lähinnä muovia, mikä oli 1950-luvulla uusinta uutta.

Isä oli opiskellut keskikoulussa ruotsia ja saksaa, mutta hän tiedosti englanninkielen tarpeellisuuden ulkomaankaupassa. Hän opiskeli englantia eri vuosikymmeninä omin päin ja kirjekurssina. Hän tutki kiinnostuneena myös sellaisia työpaikkailmoituksia, joissa työpaikka oli ulkomailla. Kun vielä asuimme Vallilassa, perheessämme keskusteltiin vakavasti muuttamisesta Bahama-saarille. Ilmeisesti sinne perustettiin silloin jokin suomalainen yhdyskunta, jonne aktiivisesti värvättiin lähtijöitä. Isä olisi halunnut laittaa kaikki lapset englanninkieliseen kouluun. Äiti vastusti kaikkea sellaista.

Toiminimi Ahjos:

Vanhempani käynnistivät vuoden 1954 tammikuussa yritystoiminnan toiminimellä, joka kirjoitettiin muodossa "T:mi Ahjos". Säilyneiden ostolaskujen mukaan isä osti ensimmäisen kerran 16.1.1954 Stockmannilta 25 metriä sinistä muovia ja 25 metriä punaista muovia. Se oli muovikangasta, josta äiti ompeli kotona jaloilla poljettavalla kotiompelukoneella lasten kurahaalareita, sinisiä pojille ja punaisia tytöille. Isä kävi myymässä niitä liikkeisiin. Ensimmäiset tuotot saatiin kirjanpidon mukaan maaliskuussa 1954, jolloin tilitettiin maksu 156 haalarista. Kerron enemmän T:mi Ahjoksen toiminnasta myöhemmin, koska tämä muisteluosa päättyy toukokuuhun 1954, jolloin muutimme Vallilasta Kumpulaan. Yritystoiminta jatkui marraskuuhun 1955 saakka.

Muita rahanhankintakeinoja:

Vallilassa asuimme kolmen huoneen ja keittiön suuruisessa valtion virka-asunnossa. Oli todennäköistä, että häädön jälkeen joudumme muuttamaan pienempään asuntoon. Tavaraa piti vähentää ja tavaroiden myynnistä oli saatavissa kipeästi tarvittua rahaakin. Äidin kertoman mukaan isä myi vain hänen kirjansa. Siitä äiti oli katkera lopun ikäänsä.

Asunto-ongelma ja sen ratkaisu:

Siihen aikaan Helsingissä oli kova asuntopula. Vanhempani tutkivat tarkkaan Helsingin Sanomista, mitä oli tarjolla. Minua ei otettu mukaan asuntoja katsomaan. Muistan vain heidän kuvauksensa yhdestä asunnosta, jota he olivat käyneet katsomassa Maunulassa. Huoneisto oli puutalon toisessa kerroksessa. Sen lattialla oli poltettu nuotiota. Lattiaan oli palanut reikä, josta näki ensimmäisen kerroksen asuntoon!

Kerran kävin äidin kanssa kahdestaan virastossa, jossa jaettiin vuokra-asuntoja. Olikohan sen nimi Vuokralautakunta? Se sijaitsi jossakin ensimmäistä kerrosta korkeammalla. En muista mitään siellä käydystä keskustelusta. Kun tulimme viraston ovesta ulos rappukäytävään, äiti istahti rappusille ja alkoi itkeä. Minä istuin siinä hänen vieressään, kunnes sitten jatkoimme matkaa.

Lopulliseksi ratkaisuksi asunto-ongelmaamme muodostui pienen omistusasunnon ostaminen Kumpulasta puurakenteisesta kerrostalosta. Meitä järkytti asunnon pieni koko. Se oli vain 37 neliömetrin yksiö. Vallilassa meillä oli siis 3 huonetta ja keittiö. Sitä ennen Lahdessa olimme asuneet omakotitalossa. Mutta sen yksiönkin ostaminen oli valtava taloudellinen haaste, kun perheellä ei ollut silloin mitään vakinaisia säännöllisiä tuloja. Isää arvelutti lisäksi se, että myyjä vaati kauppakirjaan merkittäväksi todellista kauppahintaa pienemmän kauppahinnan. Myyjä perusteli sitä sillä, että hän oli itse joutunut vastaavalla tavalla maksamaan enemmän kuin mitä kauppakirjaan oli merkitty, kun hän oli sen asunnon edellisenä vuonna ostanut.

Muuttokuormat Vallilasta Kumpulaan:

Muutimme Vallilasta Kumpulaan toukokuussa 1954. Muuttomatka oli vain muutamia kilometrejä: Ristikkotie - Hämeentie - Jyrängöntie - Limingantie. Muutto tehtiin pitkänokkaisella avolavaisella kuorma-autolla, joka ajoi reitin kahteen kertaan. Ensimmäisessä kuormassa vietiin isot huonekalut ja arvokkaimmat esineet. Toiseen kuormaan kerättiin kaikki loput tavarat. Äiti kutsui jälkimmäistä kuormaa romukuormaksi.

Luonnollisesti talon lapset ja monet aikuisetkin seurasivat tapahtumaa muuttomatkan molemmissa päissä. Kun edellä mainittu "romukuorma" oli valmiina lähtöön, lähistöllä asuva filosofi-kirjailija Nummi alkoi pitää puhetta kuorma-auton viereen kokoontuneille katsojille. Minä en sitä muista, ehkä en edes ollut siellä enää silloin, mutta äiti kertoi hänen sanoneen tähän tapaan: "Katsokaa ihmiset, tämän tavaran hankkimiseksi me työtä teemme!" Äitiä oli hävettänyt se, että jälkimmäisessä kuormassa ei ollut mitään kunnollisia huonekaluja. Osa yleisöstä ei tiennyt, että kyseessä oli jo toinen kuorma.

Vankilavuodet 1952-53, osa 10

2010-08-17T20:49:00.022+03:00

Muita tapahtumia

Tässä osassa kerron monista erilaisista asioista, kuten näkemästäni tulevaisuuden tekniikkaa ennakoivasta unesta, raitiovaunuista ja muista kulkuvälineistä, mankelista, kuumetaudista, kaupoista, pihaelämästä jne.

Kirjoitusta täydennetty 20.8.2010

Tulevaisuuden tekniikkaa ennakoiva uni:

Minulla oli unessa potkulauta, jonka ohjaustangon päällä, sen keskellä, oli kirjoituskoneen näppäimistö. Näppäimistö oli minulle tuttu väline isän kirjoituskoneesta, jolla itsekin sain välillä kirjoitella. Potkulaudassa se toimi seuraavasti: Paikallaan ollessa kirjoitin ensin näppäimistöllä paikan, minne halusin päästä. Sitten jäin odottamaan kädet ohjaimissa, vasen jalka potkulaudalla ja oikea jalka maassa. Yhtäkkiä potkulauta sitten lähti nytkähtäen liikkeelle ja meni itsestään kirjoitettuun paikkaan. Matkan aikana ei tarvinut lainkaan potkia vauhtia, vaan molemmat jalat olivat laudan päällä kuten alamäkeä laskettaessa.

Toisinaan potkulaudan liikkeelle lähtöä joutui odottelemaan melko pitkäänkin. Sitten se yhtäkkiä nykäisi itsensä liikkeelle. Siinä ei ollut näppäimistön lisäksi mitään muita lisälaitteita, kuten näyttölaitetta, merkkivaloja, mittareita tai moottoria. Mistään ei voinut tietää, kauanko vielä joutuu odottamaan ennen kuin se lähtee. Yleensä odotusaika vaihteli sekunnista noin 15 sekuntiin. Jos määränpään syötössä oli kirjoitusvirhe, silloin ei tapahtunut yhtään mitään ennen kuin oli syöttänyt saman tai jonkin toisen määränpään virheettömästi. Tässä yhden kerran näkemässäni unessa oli ikäänkuin monia kokemuksia näppäimistöohjatun potkulaudan käytöstä.

Raitiovaunut:

Meille pääsi lähimmäksi raitiovaunulla 6 ja lisäksi kaikilla sellaisilla ratikoilla, jotka olivat matkalla Vallilan tai Koskelan halliin. Lähin pysäkki oli Hämeentiellä Vallilan kansakoulun kohdalla. Mäkelänkadun alkupäähän rakennettiin kiskot meidän asumisaikana, jonka jälkeen siitä pääsi Kauppatorille. Siihen saakka Käpylän ratikat ajoivat Kallion kirkon ja Sturenkadun kautta. Ilmeisesti minulla oli tilaisuus matkustaakin ratikoilla, mutta en muista, missä niillä käytiin. Ehkä lähinnä Hakaniemessä ja joskus Korkeasaaressa. Joskus kävimme kävellen Kulosaaren sillan juuressa. Silloisella puusillalla oli vielä raitiovaunun kiskot, mutta raitioliikenne Kulosaareen oli jo lopetettu.

Raitiovaunussa pyrin mahdollisuuksien mukaan tarkkailemaan kuljettajan toimintaa. Vasemmalla kädellä hän sääti nopeutta pyörittämällä ohjauspöydän päällä koristeellista metallista vipua, jossa oli puinen nuppi. Vipua vastapäätä tai sen alla oli lyhyt metallinen osoitin, joka osoitti pöytälevyn päällä olevassa hienossa pyöreässä metallilevyssä metallisin kohokirjaimin olevaa asteikkoa ja siinä olevia tekstejä. Ratikka lähti liikkeelle, kun kuljettaja käänsi nupista vipua hiukan myötäpäivään. Kun hän kiersi vipua edelleen myötäpäivään, vauhti kiihtyi. Kun oli tarpeen hidastaa vauhtia, kuljettaja käänsi vipua vastapäivään. Pysäkille saavuttaessa hän teki loppujarrutuksen paineilmajarrulla, jonka käyttövipu oli korkean sauvan päässä suoraan kuljettajan edessä. Oikean käden puolella taisi olla jokin muukin jarrulaite, josta en saanut oikein selvää. Lisäksi ohjaamossa oli veivattava seisontajarru, joka oli kuin seinälle ripustettu ratti. Sellainen oli myös takavaunussa.

Minulle jäi epäselväksi, millä tavalla kuljettaja käänsi risteyksessä olevan vaihteen. Sitä paljon pohdiskelin ja keksin kyllä erilaisia teorioita. Siihen aikaan oli tavallinen näky, että kuljettaja pysäytti raitiovaunun ennen risteystä ja kävi kääntämässä vaihteen käsin pitkällä rautasauvalla, jonka hän työnsi kiskojen välissä olevan metallilaatikon kannessa olevaan aukkoon. Käsin vaihtaminen ei kuitenkaan ollut normaali vaihtamistapa.

Valokuvia ja tietoja senaikaisista raitiovaunuista on sivustolla http://www.raitio.org

Bussit:

Meillä oli sellainen käsitys, että bussit ovat "esikaupungeissa" asuvia ihmisiä varten, kuten silloin sanottiin. Ei tullut mieleen, että Vallilasta olisi voinut mennä bussilla Hakaniemeen tai päinvastoin. Ehkä lipun hinnassakin oli eroa. Lahdessa kävimme aina junalla.

Edellä mainitulla sivustolla http://www.raitio.org on myös Helsingin kaupungin liikennelaitoksen raitio- ja bussiliikenteen aikataulukirja "Helsingin kulkuneuvot 1.1.1953". Tätä kirjoittaessani sen tarkka osoite on http://www.raitio.org/historia/Helsingin_%20kulkuneuvot_%201953.01.01%20.pdf (Luultavasti tekijä korjaa tiedoston nimen huomattuaan siinä olevat kolme ylimääräistä välilyöntiä, minkä jälkeen tämä linkki ei enää toimi.)

Henkilöautot:

Henkilöautoja meni pihamme aidan ohitse Hämeentietä pitkin vähän väliä. Meidän talossa tai viereisessä talossa, jonka kanssa meillä oli yhteinen piha, kenelläkään asukkaalla ei ollut henkilöautoa. Noina vuosina en muista olleeni yhtään kertaa henkilöauton kyydissä. En edes pirssin kyydissä, kuten taksia siihen aikaan kutsuttiin.

Mankelissa käynti:

Mankeli sijaitsi vankilan ulomman muurin sisäpuolella samassa huoltorakennuksessa kuin pesutupa. Sinne lähdettiin isän ja äidin kanssa hartaina kuin kirkkoon suorittamaan pyhää toimitusta. Mankeli oli tehdastekoinen, pelottavan suurikokoinen, metallirakenteinen, erittäin raskas sähköllä toimiva laite, joka piti toimiessaan kovaa lonksuttavaa ääntä. Siinä oli ensinnäkin sileäpintainen, erittäin tukeva pöytä, mitoiltaan noin 1m x 2m. Pöydän päällä oli ehkä 4 suuren kaulimen tapaista puurullaa, joita sanottiin tukeiksi. Tukin pituus oli suunnilleen sama kuin pöydän leveys. Mankeloitavia liinavaatteita käärittiin tukin ympärille.

Tukkien päällä kulki painona raskas vaunu, jota sanottiin kelkaksi. Se oli lähes pöydän levyinen ja pituinen. Liikkuessaan se meni puoliksi pöydän päätyreunan ulkopuolelle, vuorotellen pöydän kummassakin päässä. Kelkan sisällä oli raskaita painoja. Pöydän molemmilla reunoilla oli teräksiset rakenteet, jotka ohjasivat kelkan kulkua. Pöydän toisella sivulla oli iso hihnapyörä, josta meni pitkä remmi lattialla olevaan sähkömoottoriin. Kun isä käynnisti sähkömoottorin seinässä olevasta kytkimestä, kelkka alkoi liikkua ja kolista liikkuessaan. Kelkassa oli hammaspyörä, joka kulki sivulla olevassa metallisessa tukitelineessä olevan hammasradan sisällä. Kun kelkka saapui ääriasentoonsa, hammasrata ohjasi sen jatkamaan toiseeen suuntaan. Jos moottorin antoi jatkuvasti käydä, kelkka kulki siis pöydän päällä edestakaisin tukkien päällä. Kun kelkka pysäytettiin tarkasti yhteen tiettyyn paikkaan, siinä kelkan sai jotenkin nostetuksi ylemmäksi, jolloin sen alla olevaan tukkiin pääsi käsiksi. Muuten tukkeihin pääsi käsiksi silloin, kun kelkka oli pöydän toisessa päässä, jolloin puolet pöydästä oli vapaana.

Kun erä liinavaatteita oli mankeloitu, äiti taitteli eli "viikkasi" ne suureen pärekoriin ja otti seuraavan erän mankeloitavaksi. Kotiin palattiin siten, että isä kantoi pitkän pärekorin toisesta päästä ja äiti toisesta päästä, sorapintaista ajotietä pitkin rinnakkain kävellen. Tunsin, että olimme kaikki onnellisia - tai ainakin huojentuneita siitä, että raskas työ oli saatu tehdyksi.

Kuinka paranin kuumetaudista:

Sairastin lapsena ne taudit, jotka kaikki sen ajan lapset yleensä sairastivat (tuhkarokko, vesirokko, sikotauti), mutta muuten olin hyvin terve. Kuitenkin kerran sairastuin ja minulla oli kuumetta. Kun kuume nousi illalla yli 39 asteen, vanhempani soittivat kaupungin lääkäripäivystyksestä lääkärin kotikäynnille. Sieltä tuli nuori mieslääkäri, joka tutki minua sängylläni ja kirjoitti reseptin. Sen jälkeen varmaankin joku perheenjäsen lähti apteekkiin ostamaan reseptiin kirjoitettua lääkettä. Sain sitä lääkärin määräämän annoksen ja nukahdin. Aamulla kuumetta ei enää ollut ja olin muutenkin täysin terve. Siinä vaiheessa vanhempiani alkoi kiinnostaa, mikä oli se ihmelääke, joka paransi useamman päivän kestäneen sairauden noin nopeasti. En muista lääkkeen nimeä, mutta muistan vanhempieni hämmästyksen, kun he lukivat reseptistä: "Hermostuneisuuteen. Armo Hormia".

Myöhemmin seurasimme kiinnostuneina tuon nuoren lääkärin uraa. Armo Hormiasta tuli nimittäin yleisesti tunnettu julkisuuden henkilö, psykiatri, kirjailija, runoilija, kirjankustantaja ja turkulainen kulttuurivaikuttaja. Meillä käydessään hän oli vasta 24-26 vuoden ikäinen.

Pihaelämä:

Tähänastisista kirjoituksistani on ehkä saanut sen käsityksen, että olin paljon muualla kuin kotona tai kotipihalla. Enimmäkseen olin kuitenkin omalla pihalla. Viereisen talon kanssa yhteinen piha oli todella suuri. Nykyisin sen alueella on useita kerrostaloja. Pihassa oli hiekkakenttää, nurmikkoa, hoidettua pensaikkoa, puustoa ja taustalla hoitamatonta vaikeakulkuista joutomaata. Luultavasti pihalla oli lapsille hiekkalaatikko ja keinut, vaikka en niitä varmasti muistakaan. Asuntomme ulko-ovi avautui rappukäytävään, josta oli ovi talon molemmille puolille, siis pihan puolelle ja Ristikkotien puolelle. Talo ei ole aivan kadun varressa, vaan kadulta tuli puolikaaren muotoinen hiekkatie talon oven eteen.

Yhdessä vaiheessa kaksikerroksisen talomme katto uusittiin tiilikatoksi. Silloin koko talo ympäröitiin räystään tasolla kulkevalla rakennustelineellä, jonne noustiin pihan puolelta tukevia puuportaita pitkin. Siitä tuli lapsille sellainen pakollinen rohkeuden mittauspaikka: Kuka uskaltaa kiivetä portaat ylös ja kävellä räystään tasolla talon ympäri. Pakkohan se oli tehdä ja siitä tuli hyvä mieli.

Haaveilua kouluun menosta

Talojemme yhteisen pihan länsi- ja pohjoisreunalla oli korkea valkoinen puuaita, jossa oli pystylaudoitus ja lautojen välissä arviolta noin 5 cm levyiset raot. Aidan läpi oli hyvä ja turvallista katsella, mitä aidan toisella puolella tapahtui. Kerran siinä Hämeentien reunalla katselin aidan raosta kadun toisella puolella olevaa Vallilan kansakoulua ja pohdiskelin yksinäni hartain mielin, minkälaista se mahtaa olla, kun pian alan käydä sitä koulua. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä muutimme ennen kouluikääni Kumpulaan ja aloitin koulunkäynnin Käpylän kansakoulussa.

Kaupoissa:

Siihen aikaan ei ollut ostoskeskuksia eikä edes valintamyymälöitä. Keskustassa oli suuret tavaratalot Stockmann, Sokos ja Elanto (Aleksin ja Kluuvikadun kulmassa). Hakaniemessäkin oli Elannon tavaratalo. Kaikki muut kaupat olivat pieniä. Hämeentien varrella oli lukemattomia pikkuliikkeitä Hakaniemen torilta Paavalin kirkolle saakka, samoin Helsinginkadulla ja Sturenkadulla sekä myös pienemmillä kaduilla. Ja tietysti Hakaniemessä oli myös tori ja kauppahalli, kuten vielä nykyisinkin.

Mistä äiti kävi ostamassa päivittäin maidon ja muut ruoat, sitä en muista. Luultavasti Hämeentien toisella puolella, Päijänteentien tai Vallilantien varrella oli silloin Elanto. Maitoahan käytiin ostamassa maitokannulla joka päivä, koska kodeissa ei ollut jääkaappeja.

Sen sijaan muistan kyllä käyntejä äidin kanssa Hämeentien alkupään vaatekaupoissa. Vaatteita ostettiin silloin siten, että mentiin yhteen pikkuliikkeeseen kerrallaan kysymään, mitä siellä on ja onko sopivaa kokoa. Ja sitten seuraavaan, jne. Tavaroita ei saanut itse penkoa. Asiakas esitti kysymyksensä tiskin takana seisovalle myyjälle, joka sitten otti takanaan olevista hyllyistä tuotteita tiskille nähtäväksi.

Parturissa:

Hiuksiani ei ainakaan aina kotona leikattu, vaan kävin jo silloin parturissa Hämeentien varrella Hermannissa. Parturin tuoli oli pehmeä ja punaisella nahalla päällystetty. Jos olisin istunut siinä kuten aikuiset, parturi olisi joutunut työskentelemään kumarassa. Hän laittoikin eräänlaisen lastenistuimen tuolin käsinojien päälle. Se oli suora "lankku" (toki pehmustettu ja päällystetty), jonka molemmissa päissä oli alaspäin kääntyvät putket. Ne pitivät sen paikallaan. Vieressä oli aina isä tai äiti, joka vastasi parturin kysymyksiin, miten leikataan. Kesäksi minulle leikattiin ainakin yhden kerran "viiden millin pystytukka".

Kotieläimet:

Kotieläimiä meillä ei lapsuudessani ollut muita kuin yksi harmaa kissa juuri täällä. En oikeastaan muista siitä mitään muuta kuin että kerran se hyppäsi ohitseni ikkunasta pihalle. Kissa kulki muutenkin pihalla vapaana. Nyt 2000-luvulla olen kuullut, että äiti sai sen joululahjaksi vuonna 1952 ja että se lopetettiin sairauden vuoksi jo seuraavana kesänä. Äiti oli kuulemma lähettänyt silloin 12-vuotiaan Paula-sisareni yksin viemään kissan lopetettavaksi pieneläinklinikalle. Klinikka sijaitsi eläinlääketieteellisen korkeakoulun tiloissa taloamme vastapäätä Ristikkotiestä haarautuvan kadun varrella.

Sisarteni puuhat:

Molemmat sisareni kävivät noina vuosina keskikoulua. Koulu oli nimeltään Helsingin Kaksoisyhteislyseo eli HKYL (= "Hykkylä"). Se oli Viipurista Helsinkiin muuttanut valtion koulu, vanhalta nimeltään Viipurin reaalilyseo. Yhdessä vaiheessa sen nimi oli Viipurin Kaksoisyhteislyseo. Koulu sai Helsingissä oman rakennuksen vasta vuonna 1955 osoitteessa Mäkelänkatu 93, Käpylä. Siihen saakka se toimi Helsingin Toisen Lyseon eli "Tossun" alivuokralaisena Torkkelinkadulla Kalliossa.

Keskikoulussa opiskeltiin ensimmäisestä luokasta alkaen toista kotimaista kieltä eli ruotsia. Toisesta luokasta alkaen opiskeltiin ensimmäistä vierasta kieltä. Hykkylässä oli siihen aikaan kaksi vaihtoehtoa: saksa tai venäjä. Jos valitsi saksan, joutui iltavuoroon. Molemmat sisareni valitsivat venäjän päästäkseen aamuvuoroon.

Sisarteni puuhista en muista mitään muuta kuin venäjän kielen sanojen ääneen taivuttamisen. Mitä he tekivät siihen aikaan vapaa-aikanaan, siitä minulle ei jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. En myöskään muista, että olisimme tehneet jotakin yhdessä tai käyneet jossakin yhdessä. Varmaankin sellaista on kuitenkin ollut, mutta se ei vaan jäänyt pienen pojan kestomuistiin.

Vankilavuodet 1952-53, osa 9

2010-08-14T14:59:00.003+03:00

Vankijoukon karkausyritys. Honda-Markkanen.

Yhden kerran vankila-alueella asuessamme joukko vankeja yritti karata. Lisäksi kerron tässä hauskan samanaiheisen tapahtuman 2000-luvulta.

Eräänä iltapäivänä asuntomme eteisen seinässä ollut virkapuhelin soi. Isä oli työpaikallaan, minä olin kotona äidin kanssa. Sisaristani en muista, olivatko he kotona vai koulussa. Äiti vastasi puhelimeen. Soittaja ilmoitti lyhyesti, että vankeja on karannut. Kaikkien on pysyttävä sisällä ja pidettävä ovet lukittuina.

Pian sen jälkeen ensimmäiset hälytysajoneuvot ajoivat Ristikkotietä pitkin sireenit ulvoen vankilan portista sisään. Me asuimme ensimmäisessä kerroksessa Ristikkotie 2:ssa (= nykyinen Ristikkokatu 6), joten ikkuna oli hyvä katselupaikka. Emme osanneet pitää ikkunan ääressä olemista vaarallisena, eikä se sitä tässä tapauksessa ollutkaan. Vangit pakenivat toiseen suuntaan eivätkä ottaneet siviilejä panttivangeiksi. Meillä oli tilaisuus nähdä ainutlaatuinen hälytysajoneuvojen "ohimarssi". Hälytysajoneuvot eivät vielä siihen aikaan ulvoneet tyyliin "pii paa". Sireenin ääni oli jatkuva ja äänenkorkeudeltaan säännöllisesti vaihtuva.

Vankilaan komennettiin valtava määrä virka-apua. Sinne meni lukemattomia poliisiautoja, paloautoja, ambulansseja ja poliisimoottoripyöriä. Oli myös avolavaisia kuorma-autoja, joissa oli miehiä lavalla. En enää muista varmasti, oliko ratsupoliiseja, mutta luultavasti niitäkin oli. Sen muistan, että kulkueen loppupäässä poliiseja meni myös polkupyörin ja viimeiset jalan. Heitä kohtaan tunsin sääliä.

Yritin tätä kirjoittaessani löytää netistä faktoja tuosta joukkopaosta, mutta en löytänyt mitään. Siksi kirjoitan tähän, minkälaiset tiedot minulle siitä tapahtumasta jäi, tietämättä mitään niiden todenperäisyydestä. Siihen aikaan kerrottiin, että yksi vartija oli lyöty kirveellä hengiltä, mikä mahdollisti karkuun pääsyn. Karanneita vankeja oli ehkä parikymmentä eli hyvin pieni osa vankien kokonaismäärästä. Suurin osa karkureista oli saatu kiinni Hermannin tai Sörnäisten rantateiden tuntumasta melko pian. Muutamat olivat päässeet moottoriveneellä liikkeelle Vanhankaupunginlahdelle ja siitä edelleen Kulosaaren sillan alitse. Hekin jäivät kiinni melko pian.

Lasten kesken venekarkureista kerrottiin tarinaa, joka ei varmaankaan voinut olla totta: Sen mukaan poliisin sukeltaja oli sukeltanut karkureitten veneen alle ja lyönyt kirveellä sen pohjan puhki. Kun vene alkoi upota, vangit joutuivat veden varaan. Siitä heidät poimittiin poliisin moottoriveneeseen. Kirveellä päähän lyödystä vartijasta minulla oli lapsena sellainen mielikuva, että hän oli mennyt keskeltä halki - siis kahdeksi puolikkaaksi.

Arviolta vuonna 2001 (täydennän tarkan päivän, jos joskus löydän sen almanakoistani) Helsingin Keskusvankilassa järjestettiin avoimien ovien päivä, josta kerrottiin etukäteen television uutislähetyksissä ja sanomalehdissä. Uutiskynnyksen ylitti tieto, että silloin jokaisella on tilaisuus käydä tutustumassa selliin, josta "Volvo-Markkanen" karkasi vuonna 1980. Vuonna 1937 syntynyt Matti Markkanen teki 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun saakka satoja rikoksia lähes kaikissa Pohjoismaissa. Yleisesti tunnetuksi hän tuli lähinnä pankkiryöstöistä ja siitä, että hän varasti pakoautokseen tavallisesti Volvon. Hän kertoi kokeneensa Volvojen varastamisen haasteeksi, koska Volvoa oli mainostettu Tanskassa 1960-luvulla murtovarmaksi.

Vähän ennen avoimien ovien päivää televisiossa esitettiin Markkasesta tehty haastatteluohjelma, jossa hän esiintyi vankilatuomionsa kärsineenä, parannuksen tehneenä, Fuengirolassa asuvana pienen tytön isänä. Kun menin bussilla kotoa Helsingin keskustaan, takanani istui pieni tyttö isänsä kanssa. Tyttö puhu kovalla äänellä edellisenä iltana tv-uutisissa mainostetusta vankilan avoimien päivästä ja Volvo-Markkasen pakenemisesta ihailevaan sävyyn. Isä yritti hiukan toppuutella ja kertoi, että Markkasellakin on nyt pieni tytär. Siihen tyttö huudahti iloisena: "Se on varmaan Honda-Markkanen!" :))

Minä tietysti käytin hyväkseni ainutkertaista tilaisuutta vierailla vankilassa avoimien ovien päivänä. En ollut lapsena päässyt suljetun alueen sisäpuolelle kuin yhden kerran ja silloinkin vain sairaalaan. Vierailijat opastettiin katsomaan Volvo-Markkasen selli ja pakoreitti. Muitakin tyhjiä tiloja näytettiin jonkin verran, mutta ei yhtään vankia eikä mitään nykyisin käytössä olevia toimintatiloja. Minua kiinnostikin enemmän, minkälaista siellä oli 50 vuotta aiemmin. Juttelin oppaana toimineen vartijan kanssa ja kerroin isäni toimineen siellä työliikkeen johtajana vuosina 1952-53. Hän kertoi, että siihen aikaan työliikkeellä oli hyvin suuri taloudellinen merkitys vankilalle. Jopa 90 % vankilan juoksevista kuluista oli katettu vankilassa tehtyjen tuotteiden myynnistä saaduilla tuloilla.

Vankilavuodet 1952-53, osa 8

2010-08-12T21:03:00.009+03:00

Lukemaan oppiminen, pohdiskeluja ja harrastuksia

Opin lukemaan joulukuun 1953 Aku Ankasta. Tämä osa sisältää yhden piirroskuvan niiltä vuosilta.

Kirjoitusta täsmennetty 14.8.2010

Sain jouluaattona 1953 lahjaksi Aku Ankka -lehden tuoreimman numeron. Se oli niin kiinnostava, että minun oli pakko saada selville, mitä sen puhekupliin oli kirjoitettu. Kun kukaan ei suostunut sitä minulle lukemaan, yritin itse selvittää kirjoitettua tekstiä. Onneksi jo joulupäivänä oivalsin, kuinka sitä luetaan. Siitä alkaen osasin lukea. Olin silloin siis 5 vuoden ja 7 kuukauden ikäinen.

Vuodesta 1954 alkaen minulle tilattiin kotiin Aku Ankka, joka ilmestyi siihen aikaan vain kerran kuussa 32-sivuisena lehtenä. Siitä minä, kuten niin monet muutkin suomalaiset, sain käsityksen paremman elintason elämästä, joka oli pitkään mahdollista lähinnä vain Amerikassa. Aku Ankan henkilöillä oli autot, televisiot, leivänpaahtimet, pesukoneet yms, jotka tulivat siten myös meidän elämäämme, vaikkei meillä niitä itsellämme ollutkaan. Aku Ankan henkilöiden kanssa sai myös myötäelää monenlaisia tapahtumia ja tehtäviä, joihin ei lapsilla ollut arkielämässä mahdollisuutta. Varsinkin Roope Ankan yritykset ja hänen kultarahasäiliönsä olivat kiinnostavia. Eläimelliset hahmot, kuten Pikku Paha Hukka tai Kolme pientä porsasta, eivät olleet minusta yhtä kiinnostavia, mutta luin kyllä aina lehden koko sisällön.

Aloin sen jälkeen lukea sarjakuvia muistakin lehdistä. Niistä paras oli Apu-lehdessä julkaistu Pipsa Pippuri. Äiti tilasi itselleen aina Seura-lehden, jossa oli sarjakuvana Jussi Juonio ja Matti Mainio.

Kustannusosakeyhtiö Tammi julkaisi siihen aikaan amerikkalaisista alkuteoksista suomennettuja lastenkirjoja sarjassa "Tammen kultaiset kirjat". Kultaisuus viittasi kirjojen ulkoasuun. Kirjoissa oli nimittäin kullanvärinen selkämys. Kussakin kirjassa oli paksujen kiiltävien pahvikansien välissä noin 25 kuvasivua ja vain vähän tekstiä kullakin sivulla. Sain sen sarjan kirjoista ainakin seuraavat: Viisi pientä palosotilasta, Mikki Hiiren autoretki, Noakin arkki, Laivakoira ja Hiawatha pieni intiaani. Luin ne vaikka kuinka monta kertaa. Varsinkin paloautojen lähdön paloasemalta ja ajon tulipalopaikalle katsoin eläytyen varmaankin satoja kertoja. On mahdollista, että sain osan noista kirjoista vasta sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Vallilasta Kumpulaan keväällä 1954.

Lukemisen ohella harrastin tietysti myös piirtämistä, kuten kaikki lapset. Liitän tähän yhden piirustukseni, jonka otsikkona on "Mitä isä tekee":

Siinä isä istuu kotona kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa kynällä paperille. Taustalla on äidin sinertävä kapioarkku, korkea kaappi, jonka päällä kukkia, sekä jalkalamppu. Isällä on sylissään salkku, jossa on lukittava läppä. Pöydällä on pöytälamppu. Ikkunasta näkyy aurinko. Ikkuna koostuu neljästä ikkunaruudusta. Olen piirtänyt kaikki huonekalut ja salkun läpän lukonkin suoraan sivulta. Piirtäessäni tajusin kyllä jo, että pöydän yläpinta ja sillä oleva paperi pitäisi saada myös näkyviin. Mutta jos olisin piirtänyt pöytäleyvn ja paperin, olisin piirtänyt ne suorakulmaisina kuin suoraan ylhäältä katsottuna, jolloin kuvasta olisi tullut vielä hassumpi. Pohdin pitkään, kuinka pöydän tai kaapin kaltaiset esineet saa paperilla käännetyiksi siten, että niistä näkyy samanaikaisesti sekä sivuseinämää että yläpintaa. Aku Ankan piirroksista näin, että se on mahdollista, mutta millä tavalla se tehdään, sitä mietin kauan. Kun sen sitten joskus oivalsin, se oli suuri ilon aihe.

Toinen asia, joka minua pitkään askarrutti, liittyi veikkaukseen. Siihen aikaan ei Suomessa vielä ollut Lottoa, vaan kaikki veikkasivat. Veikkauslomake oli kolmeosainen. Jokaiseen kolmeen osaan piti kirjoittaa samat rivit. Alin osa taisi tulla jossakin vaiheessa keskimmäisestä itsejäljentävänä kopiona. Se jäi veikkaajalle kuitiksi. Kaksi ylintä veikkausasiamies toimitti Veikkaus Oy:lle. Niistä kuulemma toista käytettiin työkappaleena, kun virkailijat siellä etsivät voittorivejä käsin. Ylin kappale pidettiin kuulemma Veikkaus Oy:n holvissa. Siten kai estettiin, ettei voittolomakkeiden etsintää suorittava henkilöstö voinut ujuttaa tarkastettavien lomakkeiden sekaan sellaisia voittolomakkeita, joita ei ollut etukäteen täytetty ja maksettu.

Isämme veikkasi joka viikko. Silloisten havaintojeni mukaan hän kuunteli oikean veikkausrivin radiosta lauantai-iltana ja kirjoitti sen veikkauslomakkeelle, jonka hän vei seuraavana keskiviikkona veikkausasiamiehelle ja maksoi siitä. Kuitenkaan hän ei koskaan voittanut mitään. En ymmärtänyt, miten se koko systeemi oikein toimii. Vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua tajusin, että hän kirjoittikin radiosta kuulemansa veikkausrivin sille lomakkeelle, jonka hän oli vienyt veikkausasiamiehelle jo EDELLISENÄ keskiviikkona!

Sen ajan lapsilla ei ollut liikaa leluja, mutta ei niistä puutettakaan ollut. Erikoisin leluni oli isältä saamani "reaktiovene". Se oli noin 10 cm pituinen ja tehty ohuesta maalatusta pellistä. Veneen sisälle laitettiin palamaan pieni kynttilä, joka kiehutti kahden ohuen pellin välissä eli "pannussa" olevaa vettä. Mainitut pellit pärisivät kuin moottori. Peltien välistä meni kaksi putkea veneen perään. Putkista tuleva höyry työnsi venettä eteenpäin. Mutta samoista putkista täytyi samalla mennä uutta vettä pannuun. Jonkinlainen kaksitahtimekanismi siinä siis täytyi olla, mutta liikkuvia osia ei ollut muita kuin ne pärisevät ohuet pellit. Uitin venettä isän kanssa sisällä kylpyammeessa. Vain siitä muistan, että meillä oli silloin kylpyamme. Alkuperäisessä reaktioveneessäni oli punainen runko ja valkea kansi. Kun sen pannu alkoi vuotaa, sain toisen, joka oli muuten samanlainen, mutta sen runko oli vihreä.

Jonkinlaisia pieniä leikkiautoja minulla varmaankin oli, mutta niistä ei ole valokuvia eikä muistikuvia. Osa liikennekalustostani ja rakennukset (kaupat, huoltoasemat yms) oli kynällä pahville, pahvilaatikoille tai vanerisille Fazerin makeislaatikoille piirtämiäni. Niistä muutamat löytyivät vintiltä vuonna 2007. On mielenkiintoista havaita, että olen piirtänyt silloin Fiat-merkkisiä busseja. Ilmeisesti Helsingissä oli siihen aikaan sellaisia. Leikeissäni oli aina myös Hämeentietä pitkin pihamme ohitse kulkenut bussi, jonka edessä luki "Helsinki- Malmi-Tapanila". Sittemmin vuodesta 1979 alkaen olen ajanut paljon juuri sillä bussilla, jonka nykyinen linjatunnus on 73.

Paperinukkejakin minulla oli muutamia. Ajattelin niitä lähinnä piirroksina, joita voi muuttaa piirtämisen jälkeen! Se oli minusta hurjan hieno keksintö.

Kulkuvälineenä minulla oli potkulauta. Polkupyörä oli meidän perheessä vain isällä. Mitään muistikuvia kelkkailusta tai hiihtämisestä minulla ei ole noilta vuosilta.

Vankilavuodet 1952-53, osa 7

2010-08-11T21:24:00.011+03:00

Retkeilykohteita

Edellä jo kerroin kävelyretkistämme Vallilan rautatieasemalle ja Kisakylään Käpylään. Tässä kerron eräistä muista retkeilykohteista, joissa kävin joko vanhempieni kanssa tai ikäisteni lasten kanssa ilman aikuisia.

Helsingin keskusvankilan (jonka nimi muutettiin vuonna 2001 Katajanokan vankilan lopettamisen jälkeen Helsingin vankilaksi) itäpuolella oli teollisuusalue ja teurastamo. Autoliikenne sille puolelle kulki Hermannin rantatien tai Sörnäisten rantatien kautta. Monien teollisuusrakennusten tavaraliikenteessä käytettiin junanvaunuja. Tavarajunat tulivat Pasilasta Vallilan siirtolapuutarhan ohitse. Teollisuusalueella dieselveturi jakoi yksittäisiä vaunuja eri rakennusten pistoraiteille. Minä ja muut ikäiseni lapset pääsimme seuraamaan veturinkuljettajan työtä niin läheltä, että meillä oli keskusteluyhteys hänen kanssaan. Yhden kerran pääsin yksinäni dieselveturin kyytiinkin. Ajoimme arviolta 50-100 metriä Hämeentien suuntaan ja sitten viereistä raidetta pitkin takaisin samaan kohtaan.

Paras kaverini oli ikäiseni Esko. Hän oli vankilapastorin poika ja asui virka-asunnossa vankilan ulomman muurin sisäpuolella. Hänen kanssaan kävelin ainakin yhden kerran kaupunginteurastamon ympäri. Teurastamon pihassa oli aitauksia, joissa teurastettavat eläimet odottivat vuoroaan. Koin sen järkyttävänä ja kovin surullisena asiana.

Nousimme teurastamolta Hämeentielle Lautatarhankatua pitkin. Sen varrella tai pienen kujan päässä oli margariinitehdas. Siihen aikaan esitettiin julkisuudessa väitteitä, että siellä tai jossakin muussa margariinitehtaassa olisi käytetty luvattomia raaka-aineita, mm. kissan raatoja.

Nuo kävelyretket tein ilman aikuisia. Vanhempieni kanssa kävin mm. Korkeasaaressa, jonne mentiin siihen aikaan Korkeasaari-nimisellä valko-vihreällä lautalla. Minua kiinnosti eniten nimenomaan se lauttamatka. Halusin nähdä ne suuret kuohut, jotka lautan edestä tuli, kun edessä oleva potkuri käynnistettiin lautan lähestyessä laituria. Korkeasaaren lauttakin on jo jäänyt historiaan ja nykyisin sinne ajetaan isoilla veneillä tai vesibusseilla. Lautta oli sikäli erilainen, että se ei koskaan kääntynyt ympäri, vaan kulki yhtä kovaa molempiin suuntiin. Siinä oli kaksi identtistä ohjauskoppia, yksi kummassakin päässä.

Korkeasaaren lautta lähti Pohjois-satamasta, presidentin linnan takana olevan päävartion edestä. Korkeasaaressa kävimme tietysti vain isän vapaapäivinä eli joinakin aurinkoisina kesäisinä sunnuntaipäivinä. Silloin siellä oli niin paljon ihmisiä, että lautalle pääsyä piti odottaa yhden tai muutaman lauttavuoron ajan. Helsingissä jono seisoi asfaltilla tai kivetyksellä, mutta Korkeasaaressa jonotettiin pitkällä puulaiturilla. Kerran olimme siellä päässä jo seisseet jonossa aika pitkään ja päässeet jo melko hyvään asemaan, kun minulle tuli pissahätä. Siinäpä olikin vanhemmilleni pulma. Jos lähdemme Korkeasaaren pisuaariin, joudumme uudelleen jonon päähän. Niinpä minulle neuvottiin, että menen kaiteen raosta puulaiturin puisen kaiteen toiselle puolelle ja pissaan siitä mereen kaikkien ihmisten nähden. Niin teinkin, enkä siinä ujostellut ihmisiä vaan nautin helpotuksesta. Vanhempani pitivät minusta kiinni, etten pudonnut toimituksen aikana laiturilta mereen.

Kotimme välittömässä läheisyydessä ei ollut mitään kaupungin järjestämiä leikkipaikkoja - siis jos jätetään pois laskuista ratikkahalli, teollisuusratapiha, yms kaupungin järjestämät "epäviralliset" leikkipaikat, joista olen edellä kertonut. Vähän kauempana eri puolilla Helsinkiä oli hiekkakenttiä, joilla olisi saanut pelata pallopelejä. Niillä en koskaan ollut pelaamassa mitään. Hiekkakentän laidalla ja joissakin puistoissa oli keinut, liukumäki, seisaallaan pyöritettävä karuselli, mahdollisesti voimistelurenkaat ja eräänlainen kiipeilyteline. Keinut olivat sellaisia, että samasta metallisesta telineestä riippui kettinkien varassa kaksi vierekkäistä keinulautaa, jotka olivat siihen aikaan tasaisia lankkuja. Keinuun joutui usein jonottamaan, sillä lapsiahan oli siihen aikaan paljon joka paikassa.

Kiipeilytelineessä ei yleensä ollut ketään muuta samaan aikaan. Ehkä löydän tänne jonkun valokuvan, josta näkyy, minkälainen senaikainen kiipeliteline oli. Aina kun sellainen osui kohdalle, koin inhottavaksi velvollisuudeksi kulkea sen ylitse. Maassa oli pystyssä kaksi paksusta metalliputkesta tehtyä, lähes puoliympyrän muotoista kaarta. Kaaren korkein kohta oli ehkä noin 170 cm korkeudella maasta. Kaaret olivat arviolta noin 40 cm päässä toisistaan ja yhdistetty toisiinsa ohuemmista metalliputkista tehdyillä puolilla, joita oli arviolta noin 30 cm välein. Alin puola oli kuitenkin korkeammalla maasta. Ensin piti päästä alimmalle puolalle seisomaan. Siitä sitten noustiin puola kerrallaan korkeammalle kuten tikapuita pitkin, mikä oli helppo vaihe. Mitä ylemmäs päästiin, sitä vaakasuoremmaksi kulku muuttui. Ylhäällä paksujen sivuputkien päällä oli erilliset ohuemmat putket, joista saattoi pitää kädellä kiinni. Ne olivat kuitenkin vain parinkymmenen sentin päässä reunaputkista, joten ei siinä voinut nousta seisomaan ylimpien puolien päälle. Aivan huipulla piti liikkua vaakasuoraan ja siinä pelotti mahdollisuus pudota puolien välistä maahan. Korkein kohta piti jotenkin saada ohitetuksi ja sen jälkeen piti pystyä kääntämään itsensä ympäri siten, että pääsi laskeutumaan toiselta puolelta alas kuin tikapuita pitkin.

Valokuvista päätellen meillä oli kerran sellainen äidinpuoleisten serkkujen vierailu, jonka aikana kävimme heidän kanssaan ainakin jossakin edellisen kaltaisessa puistossa sekä siinä kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli Töölönlahden ja Uimastadionin välisessä rinteessä. Ehkä kävimme heidän kanssaan myös Korkeasaaressa ja jossakin muuallakin, mistä ei ole valokuvia. Tapaamista en muista, mutta valokuvat todistavat, että on Helsingissä tavattu. Kuvissa, joista yritän saada tänne kopiot, esiintyvät äitimme veljen lapset Vappu ja Jussi, joista Vappu lienee minun ikäinen ja Jussi pari vuotta vanhempi, sekä äitimme sisaren poika Jorma, joka on minua 9 vuotta vanhempi. Heistä vain Jorman olen tavannut myöhemminkin. Olin myöhempinä vuosina monta kertaa heillä Haminan lähellä Summan kansakoululla noin viikon kesässä.

Kävimmekö noina vuosina myös Linnanmäellä, Suomenlinnassa tai Seurasaaressa, sitä en muista. Uimassa ja aurinkoa ottamassa kävimme Vanhankaupunginlahdella, Arabian tehtaan takana olleella yleisellä uimarannalla. Siellä käytiin aina äidin kanssa.

Helsingin ulkopuolella emme varmaankaan käyneet muualla kuin Lahdessa. Siellä vierailimme aina vain isän äidin ja sisarten sekä äidin kasvattisisaren luona. Emme siis koskaan käyneet esim. edellä mainittujen äidinpuoleisten serkkujen luona, vaikka tietääkseni hekin asuivat Lahdessa. Lahdessa olin hurjan ylpeä helsinkiläisyydestäni. Menin kioskille ja kysyin: "Onko teillä Hartwallin Jaffaa?" Kun sitä ei ollut, minkä tiesin etukäteen, sanoin: "En sitten ota mitään." En muista, olisiko minulla ollut rahaakaan ostaa mitään. Lahdessa myytiin siihen aikaan vain Mallasjuoman juomia. Hartwall oli helsinkiläinen merkki. (Ulkosuomalaisille lukijoille tiedoksi: Hartwallin Jaffa on vielä tänäkin päivänä helsinkiläinen perinnejuoma, jota nykyisin myytäneen kaikkialla Suomessa. Kansainvälisesti tunnetuista juomista se muistuttaa lähinnä Fantaa, mutta on selvästi eri makuinen.)

Vankilavuodet 1952-53, osa 6

2010-08-11T00:28:00.008+03:00

Raitiovaunut leikkipaikkana

Siihen aikaan lapsia oli paljon ja me saimme liikkua vapaammin kuin nykyajan lapset. Tuskin raitiovaunuhalleilla sallitaan nykyisin pikkulasten käydä leikkimässä. Ei meillekään kukaan antanut lupaa sinne mennä, mutta ratikoissa leikittiin eikä pois ajettu.

Kirjoitusta täsmennetty 20.8.2010
Raitiovaunuissa oli yleensä vetovaunu ja perävaunu, joissa kummassakin oli etuovi ja takaovi. Kuljettajalla ei ollut ovella suljettua koppia. Kuljettaja oli aina mies, usein ruotsia puhuva. Takaoven etupuolella kummassakin vaunussa istui naispuolinen rahastaja korokkeella, jota sanottiin rahastajan kopiksi. Siinä oli neljä seinää suunnilleen rahastajan vyötärön korkeudelle saakka. Etummaisen seinän päällä oli pieni kourullinen pöytälevy, johon matkustajat laittoivat kolikoita lippua maksaessaan. Etummainen seinä oli saranoitu ja se toimi myös ovena, josta korokkeelle noustiin.

Raitiovaunun ulko-ovet toimivat paineilmalla, joka tuli säiliöstä. Kun paineilmasäiliön paine laski matalaksi, kompressori käynnistyi ja alkoi pumpata säiliöön lisää painetta. Kompressorin ääni oli häiritsevän voimakas, matkustajille tutuksi tullut jytkytys. Onneksi paineilmasäiliötä ei tarvinut täyttää kovin usein. Rahastajan kopin sisäpuolella oli metallinen venttiilivipu, jolla oli kaksi asentoa: ovi auki/kiinni. Perävaunun rahastaja hallitsi tietysti perävaununun molemmat ovet ja etuvaunun rahastaja etuvaunun takaoven. Etuvaunun etuoven käyttövipu oli kuljettajalla. Kun kuljettaja avasi etuoven, siitä rahastaja sai tiedon, että vaunu on lopullisesti pysähtynyt pysäkille ja hän voi avata takaoven. Perävaunun rahastaja lienee avannut ovet nähtyään, että etuvaunun ovet on avattu.

Vallilan raitiovaunuhalli oli Hämeentien varrella kotimme lähellä. On se siinä vieläkin, mutta hiukan erilaisena. Siihen aikaan yläpihalla oli yleensä pysäköityinä useita raitiovaunuja. Vetovaunun katolla oleva virroittaja oli vedetty alas - sananmukaisesti narusta vetämällä. Ovet oli suljettu, mutta ei lukittu. Me lapset tiesimme, kuinka etuoven saa auki. Leikeissämme otimme käyttöömme yhden raitiovaunun kerrallaan. Yksi meistä istui kuljettajan tuolille, toinen kiipesi etuvaunun rahastajan koppiin ja kolmas perävaunun rahastajan koppiin. Muut lapset olivat matkustajia. Meitä oli siellä yleensä niin monta yhtäaikaa leikkimässä, että tyypillisesti matkustajia oli 3-5. Yhtään aikuista ei ollut kertaakaan paikalla.

Leikin sisältönä oli - mikäpä muu kuin matkustaminen raitiovaunulla! Kompressori ei saanut sähköä, mutta säiliössä oli sen verran paineilmaa, että ovet toimivat jonkin aikaa. Leikki eteni seuraavasti: Aluksi avasimme etuovet ulkoapäin mekaanisesti. Kuljettaja ja rahastajat ottivat paikkansa ja avasivat takaovet paineilmalla. Matkustajat nousivat vaunuun ja olivat maksavinaan. Ovet suljettiin paineilmalla. Aikuisliikenteessä rahastajat antoivat lähtömerkin kuljettajalle soittokellolla, mutta ne eivät toimineet leikissämme. (Takavaunun rahastajan soittokello ei toiminut ilman sähköä ja etuvaunun rahastajan soittokellon vetonaru oli liian korkealla.)

Kuljettaja oli ajavinaan seuraavalle pysäkille, jonka nimen hän saattoi joskus huutaa, esim. "Nyt tullaan Hakaniemen torille!" Ovet avattiin, matkustajat menivät etuovesta ulos ja tulivat taas toisen vaunun takaovesta sisään. Ovet suljettiin ja matka oli jatkuvinaan. Niin jatkettiin siihen saakka kunnes paineilma loppui ja ovet lakkasivat toimimasta. Silloin hylkäsimme sen ratikan ja siirryimme toiseen, jonka paineilmasäiliössä oli vielä painetta. Siellä roolit vaihtuivat eli edellisen ratikan henkilökunta joutuikin matkustajiksi tai ainakin eri tehtävään.

Vankilavuodet 1952-53, osa 5

2010-08-08T21:11:00.005+03:00

Tapahtumia sunnuntaikävelyillä ja naapurikortteleissa

Siihen aikaan ihmisillä oli tapana pukeutua sunnuntaisin aamupäivällä pyhävaatteisiin ja lähteä kadulle kävelemään - ainakin kauniilla ilmalla. Ehkä tapa oli syntynyt siitä, kun käveltiin kotoa kirkkoon jumalanpalvelukseen ja sieltä takaisin. Kuitenkaan läheskään kaikki sunnuntaipromenadilla olleet eivät käyneet kirkossa. En muista meidän perheen käyneen noina vuosina kertaakaan Paavalin kirkossa sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa.

Sunnuntain aamukävelyillä näin, mitä joillakin muualla asuvilla ikäisilläni lapsilla oli. Kahdesta näkemästäni esineestä haaveilin: merimiespuvusta ja kolmipyöräisestä polkupyörästä. Kumpaakaan en kuitenkaan koskaan saanut.

Kerran sunnuntain aamukävelyllä minulle ostettiin jäätelötötterö jäätelökioskista, joka oli Mäkelänkadulla lähellä Päijänteentien risteystä. Kioskin läheisyydessä oli paljon lapsia. Ikäiseni poika, jolla oli kierot silmät ja paksut silmälasit, mutta ei jäätelöä, katsoi kateellisena juuri saamaani jäätelötötteröä. Hän ei ilmeisesti osannut arvioida etäisyyksiä. Hän tuli katsomaan jäätelöäni niin läheltä, että hänen nenänsä tökkäsi jäätelööni. En osannut varautua tapahtumaan etukäteen, mutta sen jälkeen tietysti vedin tötteröni kauemmaksi ja söin sen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Samassa korttelissa lähempänä Hämeentien ja Mäkelänkadun risteystä oli Pohjoismaiden Yhdyspankin konttori Helsinki-Hämeentie 68. Siellä kävin kerran äidin kanssa avaamassa minulle karttuvan talletustilin. En tiedä, kenen idea se oli. Liityin hyvin nuorena Yhdyspankin Maapallokerhoon, mutta en muista, tapahtuiko sekin jo Vallilassa vaiko vasta sen jälkeen, kun tilini oli siirretty Käpylän konttoriin. Tulin siis nykyisen Nordean edeltäjäpankin asiakkaaksi jo 4-vuotiaana. Sittemmin olin Nordean edeltäjäpankeissa Yhdyspankissa tai Kansallispankissa työssä kolme kertaa kolmella eri vuosikymmenellä. Koen kyseisen pankkisuhteen yhdeksi oman identiteettini rakennuspilariksi, josta olisi mahdotonta luopua, vaikka Nordean nykyisessä toiminnassa on sellaistakin, mikä ei minua miellytä.

Siihen aikaan pankkikonttoreissa oli pitkä korkea tiski. Asiakkaat jonottivat vuoroaan ja asioivat seisaallaan tiskin toisella puolella. Virkailija palveli istuallaan tiskin toisella puolella. Suomessa pankkitiskin ääressä istuvat virkailijat olivat silloinkin enimmäkseen naisia, kun taas monessa muussa maassa sitä pidettiin miesten työnä. Äiti hoiti tilini avaamisen. Minä seisoin hänen vierellään ja katselin ympärilleni. Samalle tiskille tuli viereisen virkailijan palveltavaksi pukumies, jolla oli noin 10-15 cm paksuinen matkalaukkumallinen salkku. Hän nosti salkun lappeelleen tiskille, avasi sen ja alkoi lapata siitä paksuja setelinippuja virkailijalle. Salkku oli ihan täynnä setelinippuja.

Samassa Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmatalossa, joka oli muuten aikanaan Hakan ensimmäinen rakennuskohde, oli myös elokuvateatteri Allotria. Äiti kutsui sitä taloa kuolemaansa saakka Allotrian taloksi, vaikka välillä oli sellaisiakin vuosikymmeniä, että siinä ei ollut mitään Allotria-nimistä. Nyt sama nimi on taas otettu talossa käyttöön ja sitä vastapäätä rakennettu Hämeentien poikkikatu on nimetty Allotriankaduksi.

Lähellämme oli toinenkin, Allotriaa pienempi elokuvateatteri Apollo. Netistä löytämäni dokumentin mukaan sen osoite oli Hämeentie 78, mutta sisäänkäynti oli Vallilantien puolella. Vallilantie jatkui siihen aikaan Mäkelänkadulta Hämeentielle saakka Vallilan kansakoulun viereen, sen eteläpuolelle. Apollo oli asuintalon kellarikerroksessa. Odotusaulaan laskeuduttiin Vallilantien jalkakäytävän tasolta aulan sisäisiä portaita pitkin. Kun kerran menin sinne isäni kanssa ja olimme juuri laskeutumasa portaita, joku pikkupoika kysyi kovalla äänellä: "Onk's noi mustalaisia?" Olin kysymyksestä lähinnä imarreltu. Tulkitsin nimittäin kysymyksen johtuneen siitä, että olin silloin hyvin ruskettunut, myös lähes kaljuksi ajettu pääni. Isän mieleen saattoi palautua eräs vanhempi tapahtuma. Kun äiti oli 1930-luvulla kertonut kasvattiperheessään seurustelustaan silloisen Tapio Frimanin kanssa, he olivat suhtautuneet sulhaskandidaattiin kriittisesti ja kysyneet: "Ei kai ne sentään ole mustalaisia?".

Luultavasti pääsin käymään elokuvissa useammankin kerran, mutta mieleeni jäi vain yksi elokuva, jonka kävin katsomassa joskus vuosia myöhemmin uudelleenkin. Se oli Peter Pan. En muista elokuvasta enää mitään muuta kuin että siinä oli pelottava Kapteeni Koukku. Päähenkilö lienee ollut Peter Pan. Joku ihana hento vaalea tyttökin siinä oli. Siihen aikaan ei Suomessa ollut vielä televisioita, mutta elokuvien alussa näytettiin lyhyitä uutisfilmejä.

Jossakin vaiheessa minut lähetettiin tai houkuteltiin käymään sunnuntai-iltapäivisin pyhäkoulua, jota vankilapastorin tytär piti. En muista tarkkaan paikkaa, mutta kotoa lähtiessä piti ensin ylittää Hämeentie. Ehkä pyhäkoulu pidettiin Vallilan kansakoulun tiloissa (ei kuitenkaan pulpettiluokassa) tai sen lähellä jossakin seurakunnan huoneistossa. Tuskin sentään kävelimme Paavalin kirkolle saakka. Pyhäkoulumatkan kävelin muiden vankilan lasten kanssa ilman aikuisia, ellei sitten pyhäkoulun opettaja kulkenut meidän kanssa samaa matkaa. Hän asui vankilan ulomman muurin sisäpuolella vankilapastorin virka-asunnossa. Pyhäkoulussa annettiin joka kerta yksi postimerkin kokoinen kuva jostakin raamatun tapahtumasta ja se liimattiin pyhäkouluvihkoon. Sellaisen kuvan saaminen oli suuri elämys. Jos kuvassa oli esimerkiksi kameli, mies ja tavaroita, näkymä tuntui niin todelliselta kuin olisi itse siinä kamelin vieressä seisomassa ja katselemassa.

Vankilavuodet 1952-53, osa 4

2010-08-07T12:47:00.013+03:00

Neekereitä katsomassa ja muutakin olympiakisoista

Muutimme Helsinkiin vuonna 1952 juuri ennen Helsingin olympiakisojen alkamista. Olenkin myöhemmin leikilläni kertonut, että tulin Lahdesta katsomaan Helsingin olympiakisoja ja jäin sillä matkalla tänne. Todellisuudessa en nähnyt kisoista muuta kuin maratonjuoksijoiden kärjen ohijuoksun. Lisäksi kävimme Kisakylässä "katsomassa neekereitä", kuten siihen aikaan sanottiin.

Olen eräiltä muiltakin ikäisiltäni kuullut, että maratonjuoksu oli Helsingin olympiakisojen ainoa urheilukilpailu, jota he olivat käyneet katsomassa. Varmaankin sen vuoksi, että sitä sai katsella reitin varrella ilmaiseksi. Me kävelimme kotoa Vallilasta Mäkelänkadun varteen. Seisoimme Velodromia vastapäätä siinä kohdassa, missä on nykyisin Isonniitynkadun risteys. Sitä katua ei silloin vielä ollut.

Omat muistikuvani rajoittuvat siihen, että paikalla ollut runsas yleisö odotti ja toivoi näkevänsä tsekkoslovakialaisen Emil Zatopekin tulevan joukon kärjessä ja voittavan kilpailun. Kun kärki juoksi ohitsemme, ihmiset hurrasivat ja joku huusi: "Zatopek johtaa!". Illalla sitten kuulimme radiosta, että hän oli voittanut. Zatopek oli suomalaisten suosikki ja häntä kutsuttiin myös suomalaisittain Satupekaksi.

Kun Satupekka oli nähty, emme viitsineet siihen sen pidemmäksi aikaa jäädä seisomaan. Lähdimme kävelemään kohti Kisakylää ja katsomaan mustaihoisia urheilijoita, joita siihen aikaan yleisesti sanottiin neekereiksi.

Kaikki Koskelantien varrella, sen itäpuolella olevat kerrostalot Mäkelänkadulta Intiankadulle saakka muodostivat silloin ja vielä nykyisinkin Kisakylä-nimisen alueen. Talot rakennettiin Helsingin olympiakisojen urheilijoiden ja toimitsijoiden asunnoiksi. Kisojen jälkeen ne myytiin asunto-osakeyhtiömuotoisiksi perheasunnoiksi. Kisojen ajan Kisakylä oli eristetty verkkoaidalla, jonka porteilla tarkastettiin kulkuluvat. Koskelantien länsipuolella oleva kerrostaloalue, nimeltään Olympiakylä, rakennettiin samaan tarkoitukseen vuoden 1940 olympialaisia varten, jotka sodan vuoksi peruutettiin. Olympiakylän asunnot oli sittemmin myyty perheasunnoiksi eikä niitä voitu enää vuonna 1952 tyhjentää kisakäyttöön.

Valitsimme neekerien katselupaikaksi Kalervonkadun, jonka verkkoaita katkaisi Kumpulan siirtolapuutarhan länsinurkan vieressä. Siitä tilanteesta muistan sen verkkoaidan, josta pidin käsillä kiinni, kun jalkoja alkoi väsyttää. Olin odottanut, että neekerit ovat siinä aidan toisella puolella omia asioitaan tekemässä tai meitä tervehtimässä. Pettymys oli suuri, kun aidan toisella puolella ei näkynyt yhtään ihmistä eikä ainakaan yhtään tummaihoista. Sen sijaan katsomon puolella oli paljon muitakin ihmisiä samalla asialla kuin mekin. Päätimme olla siinä niin kauan, että näemme ainakin yhden neekerin. Kun sitten meistä melko kaukana, lähellä Koskelantietä, kulki yksi tai useampi kaukaa katsoen tummaihoiseksi arvioimamme henkilö, katsoimme voivamme lähteä kotiin. Meillähän oli vielä pitkä, mutta reitiltään selväpiirteinen kotimatka käveltävänä: Ensin Kalervonkadun alkuun, missä kadun nimi vaihtui Jyrängöntieksi. Sitä pitkin Hämeentielle ja Hämeentietä Ristikkotielle, missä asuimme.

Olympiakisojen valmistelu oli sotakorvauksia maksavalle köyhälle Suomelle valtavan suuri investointi. Olympiakisoja varten rakennettiin lyhyessä ajassa paljon sellaista, mikä on käytössä vielä lähes 60 vuotta myöhemminkin. Mieleeni tulevat ainakin seuraavat:

Edellä kuvattu Kisakylä, joka on vielä nykyisinkin arvostettu kerrostaloalue.
Uusi lentokenttä, jota kutsuttiin siihen aikaan Seutulan lentokentäksi erotukseksi vanhemmasta Helsingin lentokentästä, joka sijaitsi Malmilla.
Olympialaituri ja Olympiaterminaali Helsingin Eteläsatamassa. Kisaturisteja varten varustamot hankkivat aiempaa suurempia laivoja.
Olympiastadion torneineen ja retkeilymajoineen. Retkeilymajakin toimii edelleen. Sen ovi on stadionin pohjoisseinustalla.
Uimastadion ja Kumpulan maauimala. Jälkimmäistä käytettiin olympiakisojen aikana harjoitteluun ja alkuerien kilpailuihin.
Velodrom eli polkupyörien ratakilpailuihin tarkoitettu rakennus. Siinä on jyrkästi nouseva katsomo ja soikionmuotoinen kilparata, jonka reunat nousevat korkealle.
Käpylän urheilupuisto, joka on Velodromin, Mäkelänkadun ja Koskelantien rajoittamassa kolmiossa. Sen keskellä oli siihen aikaan yleisurheilukenttä.
Linnanmäen huvipuiston perustamisesta päätettiin kisaisännyyden varmistuttua, samoin kunnollisesta lauttayhteydestä Suomenlinnaan.

Julkisten investointien lisäksi tehtiin yksityisiä investointeja, mm. hotelleihin ja ravintoloihin. Esimerkiksi Eteläranta 10:ssa 2000-luvulle saakka toiminutta Hotelli Palacea ei rakennettu kisoja varten, mutta kuitenkin sen rakentaminen ajoitettiin niin, että se valmistui sopivasti vähän ennen olympiakisoja. FT Markku Mansner, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto, kertoi 8.10.2002 pidetyssä seminaarissa mm. seuraavaa:

"Kun Palacea rakennettiin, Suomessa rikkoutui neljän miljoonan asukkaan raja, ja heistä 370 000 asui Helsingissä. Lapset oppivat kansakoulussa, että Suomen pääelinkeinoja ovat maanviljely, metsästys ja kalastus eikä syyttä, sillä maanviljelystä sai toimeentulonsa miljoona suomalaista eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin maan historiassa. Kansantulo asukasta kohden oli nykyrahassa 5 200 euroa, nyt se on 25 500 euroa. Autoja oli 61 000 ja hevosia puoli miljoonaa. Kestopäällystettyjä maanteitä oli yhteensä 160 kilometrin pätkä. Sotakorvauksia maksettiin, mutta sen verran ahdinko jo helpotti, että kansanhuoltoministeriö voitiin lakkauttaa vuonna 1949, eikä sitä jäänyt kukaan kaipaamaan. Porkkalasta kuului venäläisten tykkien jyske ja rantaradalta vihreiden neuvostoveturien käheitä äänimerkkejä. Kun tontista ja rakennusoikeudesta neuvoteltiin kaupungin kanssa, Moskovassa neuvoteltiin yya-sopimuksesta ja Suomessa pelättiin lähtöä Tshekkoslovakian tielle. Varmuuden vuoksi sotalaivat sulkivat Eteläsataman suun ja ottivat presidentinlinnan pääoven tykkiensä tähtäimeen."

"Hotelli avattiin viikkoa ennen kisoja, ja kisavieraat pääsivät kymmenennen kerroksen ravintolaan kisojen jo alettua, mutta yleisölle ravintola aukesi vasta kisojen jälkeen. Teollisuuden järjestöt pääsivät muuttamaan taloon loppusyksyllä, kun kisakoneisto oli purettu."

Coca-Cola oli Suomessa lähes tuntematon juoma, kunnes yhtiö teki sen tunnetuksi hienolla tavalla olympiakisojen yhteydessä. The Coca-Cola Company lahjoitti olympialiikkeen pitkäaikaisena yhteistyökumppanina Helsingin olympiakisojen järjestelytoimikunnalle ja Sotainvalidien Veljesliitolle 30 000 laatikkoa juomaa. Kuljetuslaiva M/S Marvic toi kallisarvoisen lastin virallista kisajuomaa Hollannista Helsingin satamaan 2.7.1952. Coca-Colan myynnin olympialaisissa hoitivat sotainvalidit, jotka saivat pääosan tuotosta itselleen. Osa M/S Marvicin lastista meni urheilijoiden käyttöön. Lehdistölle tarkoitetusta osasta tuotto annettiin suomalaisille lehtimiesopiskelijoille. Coca-Colaa oli kyllä saanut Stockmannilta jo 1930-luvulla. Kouvolan Vesitehdas valmisti sitä vuodesta 1928 alkaen, mutta yleinen myynti Helsingissä alkoi vasta heinäkuussa 1957 Hartwall Oy:n saatua valmistusoikeudet edellisenä vuonna. Kurvikkaan lasipullon tilavuus oli vain 1,9 desilitraa ja siinä oli pullonavaajalla irroitettava metallikorkki. Se oli Suomessa Coca-Colan ainoa pullokoko vuoteen 1961 saakka. (Lähteet: Wikipedia ja Urheilumuseo).

Vankilavuodet 1952-53, osa 3

2010-08-06T22:10:00.004+03:00

Käynti Harjun ruumishuoneella

Heti Helsinkiin muutettuamme halusimme tietysti tutustua uuteen ja meille kaikille ennestään tuntemattomaan lähiympäristöömme. Lähdimme isän työpäivän jälkeen iltakävelylle Hämeentietä pitkin Helsingin keskustan suuntaan. En muista, olivatko sisareni mukana, mutta ainakin isä ja äiti olivat. Mäkelänkadun risteyksen jälkeen ylitimme rautatiesillan. Nykyisin sen alla ei ole enää rataa vaan katu, jonka nimi on Junatie. Sillalta näimme länsipuolella ratapihan ja päättelimme, että siinä on Vallilan rautatieasema.

Kirjoitusta täydennetty 20.8.2010

Siinä vaiheessa aloin hinkua: "Mennään käymään asemalla!" Vanhempani eivät olisi halunneet kävellä niin kauas, mutta antoivat periksi, kun monta kertaa pyysin. Asema näytti olevan kaunis punatiilinen rakennus Aleksis Kiven kadun ja radan välissä, pienessä puistikossa. Halusimme tietysti nähdä aseman myös sisäpuolelta. Kun isä oli avaamassa ovea, se olikin lukossa. Isä alkoi selvittää aukioloaikaa ovessa olevista teksteistä. Kyllä meille nauru kelpasi, kun niistä selvisi, että rakennus ei ollutkaan Vallilan asema vaan Harjun ruumishuone!

Johtopäätöksemme oli, että aseman täytyy olla ratapihan toisella puolella, nykyisen Osuuspankkikeskuksen edustalla olleissa punatiilirakenuksissa. Äiti ei olisi halunnut kävellä enää sinne saakka, mutta minä en hellittänyt. Sieltä löytyi "Vallilan tavara-asema - Ei henkilöliikennettä". Senkin ulko-ovi oli jo lukossa eikä se meitä kovasti kiinnostanutkaan.

Monta vuosikymmentä myöhemmin Malmilla asuessani sain tietää Malmin Kuvalehdestä, että vielä 1950-luvun alkuvuosina Harjun ruumishuoneelta lähti keskiviikkoisin ja sunnuntaisin ruumisjuna Malmin hautausmaalle. Siinä oli ruumisvaunuja ja matkustajavaunuja. Juna pysähtyi Pasilan, Oulunkylän ja Malmin asemilla. Malmin asemalta se lähti pohjoiseen, mutta kaartoi heti voimakkaasti oikealle ja saapui Malmin hautausmaalle pohjoisesta. Pelloilla on nykyisin radan reitillä ulkoilutie. Hautausmaan muurissa on vielä nykyisinkin aukko siinä kohdassa, mistä juna tuli hautausmaalle. Malmin hautausmaan puinen asemarakennus on edelleenkin olemassa kappelin läheisyydessä. Siinä on nykyisin henkilökunnan ruokala. - Entistä Harjun ruumishuoneen rakennusta käytetään nykyisin nuorisotalona.

Lisäys 20.8.2010: Kävin tänään ottamassa kuvia mainitusta rakennuksesta. Sen seinään on vuonna 2001 kiinnitetty messinkikyltti, joka alkaa seuraavin sanoin: "Tältä Vallilan tavara-aseman Harjun paarihuoneelta lähti 18.10.1939 Suomen kenttäarmeijan jalkaväkirykmentti 11 ylimääräisiin kertausharjoituksiin kohti Karjalan kannasta ja Talvisotaa." Rakennus oli siis sittenkin osa Vallilan tavara-asemaa!

Vankilavuodet 1952-53, osa 2

2010-08-03T22:15:00.011+03:00

Vankilanseutu 4-5-vuotiaan lapsen kasvuympäristönä

Lahdessa olimme asuneet omakotitalossa. Minulla oli kaksi isosiskoa, mutta ei muistaakseni yhtään kaveria. Vierastin kaikkia vieraita ihmisiä, jotka tulivat tontillemme. Ilmaisin sen usein itkemällä. Ehkä se oli osittain tahallista. Nimittäin Helsinkiin muutettuamme päätin muuttaa käytöstäni. Äitikin ihmetteli, että käytökseni vieraita ihmisiä kohtaan muuttui yhtäkkiä myönteiseksi. Helsingissä asuimme isän virka-asunnossa neljän perheen talossa, jolla oli yhteinen suuri piha naapuritalon kanssa. Naapuritalossa, jota kutsuttiin kolhoosiksi, oli useita pieniä asuntoja vankilan työntekijöille. Iso piha oli mielenkiintoinen paikka, jossa näki paljon erilaisia ihmisiä. Suhtauduin heihin uteliaasti. Helsingissä aloin hakea vieraiden ihmisten seuraa ja hyväksyntää.

Osoitteemme oli Ristikkotie 2. Vuonna 1905 rakennettu kaksikerroksinen neljän perheen puinen kerrostalo on edelleenkin olemassa, mutta nykyisin sen osoite on Ristikkokatu 6 b. Ristikkokatu on Hämeentien poikkikatu Vallilassa. Meillä oli vankilan puoleinen asunto ensimmäisessä kerroksessa. Se oli hiukan yli puolet talon pohjapinta-alasta, 3 huonetta ja keittiö. Liitän valokuvaosaan talosta 2000-luvulla ottamiani valokuvia.

Talo on vankilan ulomman muurin portin läheisyydessä, muurin ulkopuolella. Ulomman muurin ajoportti oli avoin eikä portin vartiokopissa yleensä ollut vartijaa, mutta kieltotaulut kielsivät asiattomilta pääsyn muurin sisäpuolelle. Varsinaisia vankilarakennuksia ja niiden pihaa ympäröi sisempi muuri, joka oli suljettu ja tarkkaan vartioitu. Isän työpaikka oli sisemmän muurin sisällä ja hän käytti työssään samanlaista mustaa univormua kuin vanginvartijat. Sisemmän ja ulomman muurin välisellä laajalla alueella oli mm. henkilökunnan asuintaloja ja huoltotiloja. Kävimme siellä koko perhe saunassa, pesutuvassa ja mankelissa. Minulla oli siellä asuvia ikäisiäni kavereita, joten ajelin ulomman muurin sisäpuolella usein potkulaudallani heidän luokseen. Eikä kukaan koskaan kieltänyt sinne menemästä tai ajanut pois. Sisemmän muurin sisäpuolelle pääsin vain yhden kerran, kun olin kaatunut potkulaudalla alamäessä polvihousuissa. Vereslihalle hiertynyt jalkani puhdistettiin ja sidottiin silloin vankilan sairaalassa.

Vankien kanssa olin juttusilla lähes viikottain. Nimittäin ns. luottovangit kävivät ilman vartiointia siivoamassa ja muutenkin hoitamassa asuintalomme ja viereisen talon yhteisen suuren pihan, puutarhan ja katualueen, siis vankilan ulomman muurin ulkopuolella. He tulivat ja lähtivät ryhmänä tiettyyn kellonaikaan, mutta työskentelivät kukin itsekseen eivätkä sotilasosaston tapaan komennettuina. Heitä oli kai kielletty keskustelemasta muiden ihmisten kanssa, mutta se ei estänyt heitä juttelemasta lapsille, jotka tuppautuivat läheltä seuraamaan heidän toimiaan. Luottovangit olivat ystävällisiä lapsille. Yksi heistä jopa lahjoitti minulle itse tekemänsä parikymmentä senttiä pitkän puisen moottoriveneen!

Muistan nuo vuodet aikana, jolloin sain elää hyvin vapaata ja älyllisesti virikkeellistä elämää ympäristössä, jota parempaa ja mielenkiintoisempaa en osaa kuvitella. Laaja kotipiha yhdessä ulkopuolisilta kielletyn vankilan muurin sisäpuolisen alueen kanssa muodosti laajan luonnonläheisen leikkialueen Helsingin kantakaupungissa. Ristikkotien varrella ei ollut siihen aikaan muita taloja kuin meidän talo ja se kolhoosiksi kutsuttu toinen 2-kerroksinen puutalo eikä myöskään Hämeentien tai Vellamonkadun varrella ollut sillä puolella taloja. Niinpä pihamme länsirajana oli Hämeentien jalkakäytävän reunaa myötäilevä valkeaksi maalattu korkea puuaita, jonka harvan pystylaudoituksen väleistä oli kiinnostavaa ja turvallista seurata Hämeentiellä kulkevia ihmisiä, autoja ja raitiovaunuja. Aita jatkui Ristikkotien risteyksestä Vellamonkadun risteykseen saakka ja jatkui sitten Vellamonkadun reunaa pitkin, mutta se pihamme takamaasto oli vaikeakulkuista luonnonvaraista ryteikköä.

Elämäni ei kuitenkaan rajoittunut suojaisalle piha- ja vankila-alueelle. Kävin muiden ikäisteni lasten kanssa ilman aikuisten valvontaa leikkimässä myös Vallilan raitiovaunuhallilla ja tutustumassa vankilan itäpuolella rannassa olevaan teurastamoon ja ratapihaan. Niistä kokemuksista kerron seuraavassa osassa.

Vankilavuodet 1952-53, osa 1

2010-08-01T20:00:00.011+03:00

Isän työn perässä Helsinkiin

Isämme jäi työttömäksi Lahdessa huhtikuun 1951 lopussa, kun puusepänalan yritys Puukiska Oy, jossa hän oli teknillinen johtaja, lopetti toimintansa. Melko pian sen jälkeen hän näki Helsingin Sanomissa ilmoituksen Helsingin Keskusvankilassa avoinna olevasta työliikkeen johtajan viransijaisuudesta ja haki sitä.

Vankilan työliike tarkoittaa puu-, metalli- ym. työtä, jota vankilassa tehdään ulkopuolisille tilaajille maksua vastaan. 1950-luvulla sillä oli erittäin suuri taloudellinen merkitys. Isämme virkakaudella jopa 90% vankilan juoksevista kuluista katettiin työliikkeen myyntituotoilla.

Vuonna 1951 kävi kuitenkin ensin niin, että isämme ei saanut hakemaansa virkaa. Hän jäi teknikkona toiseksi, kun parempi hakija oli insinööri. Isä jatkoi työn etsimistä muualta ja oli työttömänä yli 9 kuukautta, maalasi tauluja, valvoi ja ryyppäsi yöllä, nukkui päivällä, kunnosti Isosaaren huvilaa, jne. Taloudellisesti oli vaikeaa, sillä rahaa ei saanut muualta kuin omista aiemmista säästöistä.

Syystalvella 1951 Helsingin Keskusvankilasta tuli yllättävä kirje. Siinä tiedusteltiin, olisiko hän edelleen kiinnostunut hakemastaan työliikkeen johtajan viransijaisuudesta. Tietysti hän oli, mutta miksi virka oli niin nopeasti uudelleen avoinna? Virkaan valittu insinööri oli joutunut toimittamaan alkuperäiset todistuksensa vankilan kansliaan nimikirjaan merkitsemistä varten, kuten valtion virastoissa on tapana. Siinä yhteydessä havaittiin, että "insinööri" olikin väärentänyt insinööritodistuksensa. Hän oli rikollinen, joka pyrki yhdysmieheksi vankien ja ulkomaailman väliin, mutta joutui väärennöksen paljastuttua pois virasta.

Isämme aloitti työliikkeen johtajan viransijaisuuden Helsingin Keskusvankilassa 15.2.1952. Luonnollisesti hänkin joutui toimittamaan alkuperäiset todistuksensa kansliaan nimikirjaan merkitsemistä varten. Silloin tarkat kanslistit huomasivat, että keskikoulun päästötodistuksen keskiarvo oli merkitty huonommaksi, kuin mikä saadaan laskemalla eri aineiden arvosanojen keskiarvo. Se herätti epäilyksen, että isä on väärentänyt matematiikan arvosanan korkeammaksi päästäkseen teknilliseen kouluun. Kansliassa kuulemma harmiteltiin, että vankilan virkoja hakevat vain rikolliset! :) Vankilan kanslia lähetti selvityspyynnön Lahden lyseoon. Onneksi lyseorakennus oli välttynyt pommituksilta ja sen vintiltä löytyi vielä vuonna 1952 alkuperäiset arvosteluasiakirjat 1920-luvulta, jolloin isä oli saanut keskikoulun päästötodistuksensa. Selvitys osoitti, että kaikki todistukseen merkityt arvosanat olivat oikein, mutta keskiarvo oli alun perin laskettu väärin ja siis liian matalaksi, eikä sitä ollut aiemmin kukaan huomannut. Isä itse uskoi, että virhe oli tahallinen ja johtui siitä, että hän oli kieltäytynyt liittymästä suojeluskuntaan.

Vuodet 1948-51 Lahdessa: valokuvia

2010-07-24T23:02:00.004+03:00

Napsauta otsikkoriviä, niin Picasa verkkoalbumin pitäisi avautua valokuvineen.

Neljä kuvaa lisätty 4.-5.8.2010

Vuodet 1948-51 Lahdessa, osa 3

2010-07-16T15:54:00.015+03:00

Mieleenpainuneita tapahtumia

Muistan Lahdessa asumisen ajalta vain muutamia tapahtumia, olinhan silloin vasta 0-3 vuoden ikäinen. Kävimme kyllä myöhemminkin samassa talossa eli mummolassa ja äidinkin kotitalossa monta kertaa, joten muistoja Möysästä ja Lahdesta on enemmän myöhemmiltä vuosilta.

Artikkelia täydennetty 28.7.2010

Myöhäiset ovikellon soittajat:
Eräänä iltana ovikelloa soitettiin. Isä ja äiti ihmettelivät, kuka niin myöhään tulee. Soitto jatkui. Ovella näytti olevan vieraita miehiä. Isä meni avaamaan hiukan pelokkaana, äiti katseli vähän taaempana. Minä menin yläkertaan ja piilouduin siellä korkean kaapin taakse. Muistan vieläkin, missä kohdassa huonetta kaappi sijaitsi, miten seisoin sen takana ja paljonko siinä oli tilaa kaapin ja seinän välissä. Odotin, että alhaalta alkaa pian kuulua tappelua, huutoa tai laukauksia. Ehkä isä viedään samalla tavalla kuin äidin isä oli noudettu kotoa tapettavaksi vuonna 1918 äidin ollessa 2-vuotias. Tai sekä isä että äiti viedään kuten Saksan "Kristalliyössä", josta isä oli ehkä jo silloin minulle kertonut. Pelkäsin, että miehet tarkastavat myös yläkerran ja ottavat minutkin, jos olen näkyvillä. - Ketään ei kuitenkaan viety eikä ovella tapeltu. En muista, ketä ja millä asialla myöhäiset ovikellon soittajat olivat.

Kiusallinen valokuvamallina olo:
Isä halusi ottaa minusta Kotipirtin pihassa sarjan korkeatasoisia valokuvia. Sitä varten minut oli puettu siististi ja ulkona oli pieni tuoli, jonka päällä minun piti istua ja tietysti näyttää iloiselta. Hymy ehti kyllä hyytyä moneen kertaan. Se muuttui ikävystymiseksi, tuskaksi ja ehkä jopa itkuksi, kun kuvaaminen oli niin hidasta ja auringossa pitkään paikallaan istuminen tuntui tukalalta. Isän kamera oli 2-silmäinen peiliheijastuskamera, venäläinen Komsomolits. Negatiivikoko oli 6x6 cm. Yhdelle filmirullalle mahtui 12 kuvaa, jotka siihen aikaan tietysti olivat musta-valkoisia. Isän kamerassa, kuten yleensäkään sen ajan harrastelijakameroissa, ei ollut etäisyysmittaria eikä valotusmittaria. Isä mittasi etäisyyteni kamerasta huolellisesti moneen kertaan metrimitalla ja arvioi tarvittavan valotusajan jollakin tavalla. Kaikki tuo kesti kovin kauan. Kuinka kuva onnistui, sen sai tietää vasta parin viikon kuluttua, kun filmi oli kehitetty ja paperivedokset tehty alan liikkeessä. Liitän noita valokuvia kuvaesitykseen, jonka valmistelen tänne vuosien 1948-51 tekstikirjoitusten jälkeen.

Lentokoneen pakkolasku:
Olin talvella Möysän järven pohjoisrannan lumisella jäällä. En muista kenen kanssa, mutta en yksinäni. Kaukana etelän taivaalla meitä lähestyi pieni lentokone. Se tuli suoraan meitä kohti. Lähestyessään se vähensi korkeutta ja kuinka ollakaan, se laskeutui Möysän järven lumiselle jäälle. Eikä siinä vielä kaikki: Laskeutumisen jälkeen se tuli yhä edelleen meitä kohti ja lopulta aivan meidän viereen. Ihmisiä nousi koneesta järven jäälle. Sen enempää en muista. Minulle kerrottiin myöhemmin, että se oli "pakkolasku" eli opin tuon sanan silloin käytännön esimerkin kautta. (Myöhemmin vuonna 1995, siis ollessani 47-vuotias, samantapainen tapahtuma sattui Vesijärvellä. Silloin lentovene-tyyppinen pienkone laskeutui kesäiselle järvelle ja lähestyi minua laskeutumisen jälkeen, kunnes se tuli aivan viereeni meidän tontin rantaan. Minulle tuli silloin voimakas "deja vu" -tunne: tämän olen kokenut ennenkin! Lentäjä kysyi, onko meillä puhelinta. Opastin hänet kesähuvilamme uudempaan rakennukseen, jossa oli siihen aikaan lankapuhelin. Se ei ollut pakkolasku, vaan kyydissä ollut henkilö ei osannutkaan ilmasta käsin neuvoa paikkaa, minne heidän piti mennä.)

Erikoinen junamatka:
Kävimme pari kertaa kylässä jossakin Lahden koillispuolella, ilmeisesti jonkun äidin sukulaisen luona. Menimme sinne Lahdesta junalla. Yhdeltä väliasemalta juna lähtikin takaisin tulosuuntaan, mutta ei kuitenkaan palannut Lahteen. Se tuntui ihmeelliseltä. Sama toistui tietysti paluumatkalla. Tarkemmin sanottuna se vaunu, jossa olimme, liitettiin väliasemalla toisen veturin perään.

Tapahtuma, jota en muista:
Äitimme joutui siis sukulaisperheeseen kasvattilapseksi 2-vuotiaana vuonna 1918, kun hänen isänsä oli tapettu eikä leskiäiti kyennyt huolehtimaan yksin neljästä lapsestaan. Sen jälkeen äitimme ei juurikaan nähnyt omaa äitiään, mutta yhden kerran hän oli käynyt meillä kylässä Möysässä. Hänet nähtyäni minä aloin kuulemma "huutaa kuin palosireeni". Sen vuoksi minut piti viedä hänen vierailunsa ajaksi saunaan tai sen taakse. Tuota tapahtumaa äitini muisteli viimeksi 2000-luvun lopulla, mutta itse en sitä ollenkaan muista.

Mitä muuta en muista?
Isosaaren huvilalta, jonka isämme osti sisareltaan "Anni-tädiltä" kesällä 1948, en muista mitään noilta vuosilta. Äidin kotitalosta minulla on joitakin muistikuvia, varsinkin sen yläkertaan johtaneista leveistä portaista ja hienosta puutarhasta. En kuitenkaan ole varma, ovatko nuo muistot vuosilta 1948-51 vaiko myöhemmiltä vuosilta. Ihmisten välisestä kanssakäymisestä en muista mitään eikä minulle jäänyt myöskään muistikuvia sisarteni toimista, vaikka yhdessä asuimme.

Muutto Helsinkiin:
Muutimme Helsinkiin keväällä 1952, luultavasti toukokuussa. Muuttoautona oli pitkänokkainen avolavainen kuorma-auto. Kun siihen lastattiin tavaroita, se seisoi Heinolantiellä talomme portin lähellä nokka idän suuntaan. Lähdön hetkellä nousin tai minut nostettiin istumapaikalleni, joka oli ohjaamossa oikeanpuoleisen oven vieressä. Ilmeisesti sisareni olivat lähteneet jo aiemmin äidin kanssa junalla ja minä tulin isän kanssa kuorma-auton kyydissä. Auto lähti Heinolantietä nokan osoittamaan suuntaan, missä oli edessä korkea ylämäki. Mäessä jännitimme, jaksaako auto nousta muuttokuorman kanssa sen päälle. Hitaasti se meni ja moottori piti kovaa ääntä, mutta mäen päälle päästiin. Siellä oli jo silloin liikenneympyrä tai muuten laaja risteysalue, missä kuorma-auto mahtui kääntymään ympäri. Sitten ajettiin sama mäki alaspäin kohti Lahden keskustaa ja matka Helsinkiin alkoi! Sen enempää en muista siitä matkasta enkä mitään Helsinkiin saapumisesta. Ehkä nukahdin jo matkan alkuvaiheessa.

Vuodet 1948-51 Lahdessa, osa 2

2010-07-12T07:19:00.033+03:00

Perhesuhteet

Perheemme asui siis keväästä 1948 kevääseen 1952 isän äidin, leskirouva Amanda Frimanin eli "Manta-mummun" kanssa heidän kotitalossaan, jonka vuonna 1933 kuollut vaari Aleksander "Sante" Friman oli rakentanut noin vuonna 1926. Isämme oli ollut talon valmistuessa Lahden lyseota käyvä, noin 14-vuotias koululainen. Sitä ennen Frimanin perhe oli asunut Lahdessa Asemantaustan kaupunginosassa, jonne he olivat muuttaneet Lopelta. Möysän kiinteistön virallinen nimi oli Kotipirtti, mutta taloa kutsuttiin sukulaisten kesken myös nimellä "Möysän mökki".

Artikkelia täydennetty 28.7.2010

Ennen meidän tuloa "Manta-mummu" asui Kotipirtissä toisen tyttärensä ja tämän miehen (Aili ja Olli Ilmorinteen) kanssa. Nuoripari muutti muualle vähän ennen kuin meidän perhe muutti sinne toukokuussa 1948 Rautjärveltä, missä isämme oli toiminut Rautjärven Sahan johtajana sen rakentamisen ja toiminnan käynnistämisen ajan. Perheeseemme kuului isän ja äidin (Tapio ja Kyllikki Ahjoksen) lisäksi sisareni Paula ja Kaija, jotka täyttivät vuonna 1948 yhdeksän ja seitsemän vuotta.

Isä työskenteli Lahdessa Puukiska Oy:n teknillisen johtajan apulaisena 1.4.1948 alkaen ja teknillisenä johtajana 15.9.1949 alkaen huhtikuun 1951 loppuun, jolloin yhtiö lopetti toimintansa. Puukiska Oy:ssä tehtiin mm. radiokoteloita Asalle ja Fennoradiolle, lomakekaappeja, yms. Työttömäksi jäätyään hän kuulemma usein valvoi yöllä ja nukkui päivällä. Alkoholia ja tupakkaa kului sikäli kuin niitä pula-aikana oli saatavissa. Vuonna 1951 hän maalasi ainakin kuusi öljyväritaulua, joiden aiheina olivat sepät, maisemat ja 10 vuotta täyttävä Kaija-tytär. Miksi sepät?

Sepän ammatti oli isämme Lopelta kotoisin olevassa suvussa perinteinen. Vuonna 1935, kun oli kova innostus ja painostus vaihtaa ruotsinkielinen sukunimi suomenkieliseksi, isämme oli vaihtanut aiemman sukunimensä Friman nimeksi Ahjos. Hän perusteli sitä suvun perinteisen ammatin kunnioittamisella. Hänen oma isänsäkin Alexander Friman oli seppä ja Lahden kotiteollisuuskoulun metallityön opettaja. Ensin hän oli ehdottanut nimeksi Ahjo, mutta kun se oli varattu, hän lisäsi perään s-kirjaimen. Ahjo on sepän työssään käyttämä tulipesä, mutta "sepän ahjos" on laajempi kokonaisuus ahjon ympärillä. Tapio-isämme ei siis kuitenkaan itse ollut metallimiehiä vaan teknikko, jonka koulutushaara oli puun mekaaninen jalostaminen.

Alla kuvatun taulun isämme Tapio Ahjos maalasi vuonna 1951. "Siinä on sepän ahjos."

Isän sisar Anna Wirman ("Anni-täti") oli jäänyt vuonna 1942 lapsettomaksi leskeksi. Hänellä oli varakkaalta mieheltään vuonna 1935 häälahjaksi saamansa arvokas huvilakiinteistö "Saunaranta" Vesijärven rannalla Isosaaressa, jonne pääsi myös bussilla Lahden linja-autoasemalta kerran tunnissa noin 20 minuutissa. Talo oli alkanut rapistua hoidon puutteessa. Tapio ryhtyi kunnostamaan taloa kesällä 1948, jolloin hän tallella olevien kuittien mukaan tilasi sinne ainakin kellarin oven ja kattohuopaa. Ehkä talon aiempi pärekatto peitettiin juuri sinä kesänä kattohuovalla. Elokuun 5. päivänä 1948 allekirjoitetulla kauppakirjalla Anna Wirman myi Saunaranta-kiinteistön veljelleen Tapio Ahjokselle siten, että hänelle itselleen jäi huvilan elinikäinen käyttöoikeus. Isosaari-aineistoa varten on oma sivustonsa osoitteessa http://www.ahjos.net/isosaari

Osassa 3 kerron eräitä mieleeni jääneitä tapahtumia. Niitä ei ole paljon, sillä olin tuolloin alle 4-vuotias

Vuodet 1948-51 Lahdessa, osa 1

2010-07-08T05:37:00.018+03:00

Kotiseutu

Asuimme Lahdessa isän nuoruuden aikaisessa kotitalossa. Se oli 2-kerroksinen puinen omakotitalo Möysän kaupunginosassa, osoitteessa Heinolantie 15. Talo oli lähellä Möysänjärven pohjoisrantaa, mutta ei kuitenkaan sen rannalla. Järven nykyinen nimi on Joutjärvi. Heinolantien talojen ja järven rannan välissä oli rivi puutaloja. Heinolantien alkupää on sittemmin suoristettu ja sen nimi muutettiin Ahtialantieksi siinä vaiheessa, kun liikenne Lahdesta Heinolaan ohjattiin kulkemaan Holman kautta. Siitä alkaen talon osoite oli Ahtialantie 11.

Meille tultiin Lahden keskustasta Aleksanterinkatua ja Karjalankatua pitkin. Heinolantielle käännyttiin hiukan Möysänkadun risteyksen jälkeen. Heinolantien alkupäässä oli alamäki ja sen alla tiukka mutka vasempaan. Kerran linja-auto ei saanut mutkassa käännetyksi vaan suistui ojaan paloaseman luona, joka oli jo silloin nykyisellä paikallaan. Paloaseman kivirakennus on edelleen sama kuin silloin.

Heinolantie oli paljon kapeampi ja matalammalla kuin nykyinen Ahtialantie. Ennen 1960-luvulla tapahtunutta kotitalomme purkua Ahtialantietä oli levitetty melkein talomme seinään kiinni ja katutaso oli nostettu alakerran ikkunoiden tasalle. Lapsuudessani tie oli samalla tasolla kuin pihamme tienpuoleinen reuna. Tien toisella puolella oli Salpausselän harjun jyrkkä reuna. Sillä puolella oli vain vähän taloja ja ne olivat korkealla rinteessä. Kun Heinolantietä kuljettiin edelleen talostamme eteenpäin Lahdesta poispäin, tiessä alkoi arviolta 100 metrin päässä jyrkkä mäki. Nyt sitä mäkeä ei enää ole, johtuen juuri siitä, että nykyinen Ahtialantie on koko matkaltaan paljon aiempaa korkeammalla ja toisaalta mäen huippua on mataloitettu. Sanomattakin lienee selvää, että tietä ei ollut siihen aikaan asfaltoitu.

Talomme pihassa oli omenapuita, marjapensaita ja perunamaa. Piharakennuksessa oli puuliiteri, käymälä ja sauna. Hevosta tai autoa meillä ei ollut. Lahden keskustassa käytiin joko kävellen tai paikallisbussilla.

Äidin nuoruuden kotitalo Pöysälä oli vain parin sadan metrin päässä isän kotitalosta. Se oli Möysänjärven rannalla, sen pohjoisimmassa kohdassa. Heillä oli iso tontti, melko suuri talo ja hieno puutarha talon edustalta etelään järven rantaan laskevassa rinteessä. Piha-alueen lisäksi tilaan kuului muutamia hehtaareja maata, missä oli peltoa ja työläisten asuintaloja. Sittemmin aluetta pakkolunastettiin liikenne- ja puistokäyttöön. Jäljelle jäänyt osa kaavoitettiin lähinnä rivitaloalueeksi. Vanha puutalo purettiin 1970- tai 1980-luvulla ja senkin entisellä piha-alueella on nyt rivitaloja.

Meidän muutettua Helsinkiin vuonna 1952 isän leskiäiti asui talossaan vielä viitisen vuotta, kunnes hän ei enää pärjännyt yksinään. Silloin talo annettiin vuokralle. Lahden kaupunki pakkolunasti kahdessa vaiheessa osan tontista, kun Ahtialantietä eli entistä Heinolantietä levennettiin. Vuonna 1969 kiinteistö lopulta myytiin Lahden kaupungille, joka piti siinä jonkin aikaa vuokralaisia, kunnes kaikki Ahtialantien talot paloasemalta Pöysälään saakka purettiin. Samoin lähempänä rantaa ollut talorivi on purettu. 2000-luvulla olen muutaman kerran pysäköinyt auton uimarannan pysäköintipaikalle ja kävellyt sieltä entiselle tontillemme, missä oli vielä vanhoja, hoitamatta jätettyjä omenapuita.

Valitettavasti Google Earthin kuva tästä alueesta on niin epätarkka, että sitä kannata tähän liittää, vaikka siihen saisi talojen paikat tarkasti merkityiksi. Kuvassa näkyvä järvi on tietysti silloinen Möysänjärvi eli nykyinen Joutjärvi. Ahtialantie on sen pohjoispuolella. Ahtialantieltä äidin entiseen kotitaloon johtava pikkutie on kartalla nimellä Aunenkatu. Se on nimetty Aune Pöysälän mukaan, joka oli äitimme serkku ja toinen hänen kasvattiperheensä kahdesta tyttärestä.

Näytä suurempi kartta

Elokuun 1947 siitoksesta kesän 1948 ristiäisiin, suuret ikäluokat

2010-07-08T05:08:00.028+03:00

Minut siitettiin Rautjärvellä elokuussa vuonna 1947. Isäni Tapio Ahjos oli silloin 36-vuotias teknikko ja äitini Kyllikki 32-vuotias merkonomi. Heillä oli ennestään kaksi tytärtä, vuonna 1939 syntynyt tummatukkainen Paula ja vuonna 1941 syntynyt vaaleatukkainen Kaija.

Artikkelia täydennetty 28.7.2010

Isä oli Rautjärven Sahan johtaja sen rakentamisen ja toiminnan käynnistämisen ajan. Rautjärvi sijaitsee Imatran ja Parikkalan välillä hyvin lähellä Suomen itärajaa. Elokuussa 1947 vanhempieni luona vieraili isäni sisaren mies, ammattivalokuvaaja Olli Ilmorinne. Hän otti joukon erinomaisia valokuvia sahan tuotantokoneistosta ja myös alla olevan kuvan iloisesta perheestä.

Perheemme muutti Rautjärveltä Lahteen keväällä 1948. Isä aloitti uudessa työpaikassa Puukiska Oy:ssä Lahdessa 1.4.1948. Koulujen lukukausi oli silloin vielä kesken. Paula jätettiin Rautjärvelle naapuritaloon asumaan ja käymään koulua kevätlukukauden loppuun saakka. Kaija ei ollut vielä kouluiässä. Toukokuussa viimeisellä raskauskuukaudellaan oleva äiti lähti kuitenkin Lahdesta yksin junalla Paulaa noutamaan. 2000-luvulla tästä kertoessaan hän itse ihmetteli, kuinka uhkarohkea hän silloin oli. Onneksi olin kiltti poika jo silloin ja tulin ulos äidin kohdusta vasta matkan jälkeen Lahden synnytyslaitoksella. Äiti kertoi sanoneensa kätilölle toukokuun 19. päivän iltana, että 20. päivä olisi mukavampi syntymäpäivä kuin 19. päivä. Kätilö oli vastannut: "Rouvahan sen päättää". Niinpä hän synnytti minut heti puolenyön jälkeen. Viralliseksi syntymäajaksi merkittiin kuulemma klo 0.05.

Ristiäisiäini on kuvattu arvokkaaksi tilaisuudeksi, vaikka valokuvista päätellen minut kastettiin meillä kotona. Kummeikseni sain omia vanhempiani vanhemman varakkaan avioparin. Kummitätini oli äitini serkku ja toinen sen perheen tyttäristä, missä äitini oli kasvattilapsena siitä alkaen, kun hän 2 vuotiaana menetti isänsä punaisten ampumana vuonna 1918. Kummitätini oli työskennellyt Helsingissä pankkivirkailijana Helsingin Osakepankin pääkonttorissa, mutta lähtenyt sitten Luhankaan vaimoksi ja maatalon emännäksi. Talon sanottiin kuitenkin olleen niin varakas, että he eivät olleet hengeltään maalaisliittolaisia/keskustalaisia vaan kokoomuslaisia. En muista saaneeni kummeiltani koskaan mitään henkistä opastusta tai lahjoja ristiäisten jälkeen. Suoraa yhteydenpitoa heidän ja minun välillä ei ollut missään vaiheessa eikä minulla ollut koskaan tilaisuutta käydä heidän tilallaan Luhangassa. He kävivät kyllä meillä kylässä joitakin kertoja 1950-60 -luvuilla Helsingissä asioidessaan.

Suuret ikäluokat

Kuulun sotien jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa 19.9.1944, jonka jälkeen miehiä kotiutettiin. Syntyvyysluvut alkoivat nousta elokuussa 1945 ja jatkoivat kasvuaan, kun ihmisten luottamus rauhanomaiseen tulevaisuuteen kasvoi. Pariisin rauhankonferenssi ja rauhansopimus innostivat lasten tekemisen huippuunsa. Suurin ikäluokka syntyi vuonna 1947 ja toiseksi suurin vuonna 1948. Sen jälkeen syntyvyys alkoi vähitellen laskea. Lainauksia Wikipediasta:

Pariisin rauhansopimus solmittiin Pariisissa 10. helmikuuta 1947 Pariisin rauhankonferenssin (29. heinäkuuta – 15. lokakuuta 1946) jälkeen. Rauhansopimukset solmittiin toisen maailmansodan voittajien ja pienempien häviäjävaltioiden kanssa.

Voittoisat liittoutuneet, etupäässä Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Neuvostoliitto, neuvottelivat rauhansopimukset vähäisempien akselivaltojen ja niiden kanssa liitossa olleiden maiden: Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen kanssa. Maat saivat jatkaa itsenäisinä ja niiden sallittiin liittyä Yhdistyneisiin kansakuntiin.

Ikäluokkien koot
Suomessa syntyneiden lasten määrät suurten ikäluokkien vuosina:
* 1945 95 758 lasta/vuosi (tammi-heinäkuussa syntyvyys oli vielä alhaalla)
* 1946 106 075
* 1947 108 168
* 1948 107 759
* 1949 103 515
* 1950 98 065 (elokuusta alkaen syntyvyys alkoi olla pysyvästi alle 8 000 lasta/kk)

Vertailun vuoksi:
* 1990 65 659 lasta/vuosi
* 1995 63 067
* 2000 56 742
* 2005 57 745