2.9.2010

1954-59 Kumpulassa, osa 2

Ensimmäiset muistoni Kumpulasta

Muutimme siis Vallilasta Kumpulaan toukokuussa 1954, jolloin tutustuminen uuteen asuinympäristöön alkoi. Hyvin pian pääsimme seuraamaan kaupunginosien välistä sotaa aitiopaikalta eli omasta ikkunasta.


Elämäni ensimmäinen saapuminen Limingantielle:

Muutimme Vallilasta Kumpulaan pitkänokkaisella kuorma-autolla reittiä Ristikkotie - Hämeentie - Jyrängöntie - Limingantie.  Käännyttäessä Jyrängöntieltä Limingantielle talon nurkka estää näkyvyyden oikealle. Kuljettaja totesi, että hän ei näe, tuleeko oikealta ketään. Ainoa keino ottaa asiasta selvää oli ajaa auton pitkää nokkaa vähän kerrallaan eteenpäin ja aina pysähtyä hetkeksi odottamaan, kuuluuko tai näkyykö jotakin.

Sota skutsilaisia vastaan:

Siihen aikaan oli kuulemma tavallista, että eri kaupunginosien välillä käytiin sotia. Ilmeisesti nuoret purkivat sillä tavalla stressiä, jonka sota oli perheisiin jättänyt. Pääsimme heti alkajaisiksi seuraamaan omasta ikkunastamme sotaa, jota käytiin kumpulalaisten ja "skutsilaisten" välillä. Kumpulassa kutsuttiin skutsilaisiksi niitä, jotka asuivat Toukolanmäellä kaupungin vuokrataloissa. Limingantieltä katsoen he asuivat metsässä eli skutsissa (ruots. skog = metsä). En tiedä, millä nimellä vastapuoli kutsui itseään ja Kumpulassa asuvia. Virallisen kaupunginosakartan mukaan ehkä skutsilaisetkin asuivat Kumpulassa, mutta käytännössä kuitenkin omassa yhteisössään muista erillään.

Asuimme 2-kerroksisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Asuntomme suurin ikkuna oli Limingantien puolella. Taloamme vastapäätä Limingantien toisella puolella oli puisto, joten ikkunastamme näki hyvin laajalle alueelle parin sadan metrin päässä olevan metsän reunaan saakka. Sotarintamat olivat juuri sillä alueella. Siitä ikkunasta siis katselimme sotaa.

Sotaan osallistui Kumpulan puolella arviolta parikymmentä poikaa, iältään ehkä 13-17 vuotiaita. Heitä vastassa oli samantasoinen skutsilaisarmeija. Vastapuolelle heitettiin kiviä ja ammuttiin erilaisilla kevyillä käsiaseilla, kuten ritsoilla ja ehkä myös ilmakiväärillä. Kummankin rintamalinjan takana kävi ambulansseja hakemassa loukkaantuneita sairaalaan. Tietysti paikalle tuli myös poliisiautoja.

Perheemme pohti siinä vaiheessa vakavana, minkälaiseen paikkaan olimme oikein muuttaneet. Onko täällä aina näin levotonta ja vaarallista? Mikä sodan muodollisena aiheena oli, siitä emme koskaan saaneet tietoa. En enää muista, montako päivää taisteluita kesti.  Ehkä vain yhden päivän koulujen päättymisen jälkeen.  Sota ei koskaan sen jälkeen syttynyt uudelleen ainakaan samassa paikassa. Toisenlaista vihanpitoa oli kyllä myöhempinä vuosina ainakin käpyläläisten suuntaan. Kerran olin itsekin vähällä joutua "niitatuksi", kun veljeilin Käpylässä asuvien koulukavereitteni kansa. Kerron siitä myöhemmin.

Juhannusjuhlat Kumpulan uimalassa:

Toinen uuden asuinympäristömme erikoisuus oli juhannusjuhla Kumpulan uimalassa. Mitään niin hienoa showta emme olleet aiemmin nähneet. Uimalan juhannusjuhlasta tuli meidänkin perheelle jokavuotinen traditio. Juhlan järjesti paikallinen uimaseura Kuhat, joka kuului Työväen Urheiluliittoon (TUL). Kumpulan maauimala oli rakennettu vuoden 1952 olympialaisiin kilpauimareitten harjoituspaikaksi ja karsintaerien kilpailupaikaksi. Olympialaisten loppukilpailut uitiin Uimastadionilla. Kesällä 1954 ja vielä monta vuotta sen jälkeenkin siellä oli olympiakisojen jäljiltä betonirakenteisen katsomon takana suunnilleen yhtä suuri puusta rakennettu katsomo. Juhannusjuhlilla molemmat katsomot olivat yleensä aivan täynnä.

Juhannusjuhlan ohjelmaan kuului erilaisia uinti- ja sukellusnäytöksiä, kuviokelluntaa, pellehyppyjä, musiikkiesityksiä jne. Ilta päättyi aina ilotulitukseen.

Meille oli etukäteen kerrottu, että edellisenä vuonna katsomossa istunut poika oli kuollut, kun ilotulitusraketti putosi hänen syliinsä ja räjähti siinä. Tuon tapahtuman toistumista omalla kohdallani pelkäsin joka vuosi. Sellaista ei kuitenkaan sattunut toista kertaa.Yhtenä vuonna ilotulitus epäonnistui toisella tavalla, mutta kerron siitä myöhemmin.


Ensivaikutelma talon lapsista ja lähimetsästä:

Talossa, johon muutimme, oli paljon eri ikäisiä lapsia. Yli kolme vuotta minua vanhemmista lapsista ei ollut käytännössä paljon iloa eikä haittaa. Samanikäiset muodostivat lähimmän kaveripiirini, mutta meitä komensi kaksi samassa rapussa asuvaa poikaa, jotka olivat minua kaksi vuotta vanhempia. Heillä oli kummallakin samanlainen lähetyspistooli, jota he pitivät yleensä aina mukanaan. Sillä osoittamalla he tehostivat antamiaan määräyksiä ikäänkuin se olisi ollut tavallinen pistooli.

En voi sanoa, että minua olisi aseella uhattu kuin ehkä muutaman kerran puoliksi leikillään, mutta ase lisäsi omistajansa auktoriteettia samalla tavalla kuin pistooli upseerin vyöllä. Pahinta mitä lähetyspistoolilla voi tehdä on sen laukaiseminen toisen ihmisen pään lähellä. Pistooli oli kokonaan metallia. Siinä oli takana avattava luukku, josta työnnettiin sisään suora lipas. Lippaassa oli kuusi patruunaa. Luulin, että minullekin tulee sellainen ase, kun kasvan isommaksi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.   

Kumpulan asuntoalueen ympärillä oli runsaasti metsää. Metsässä liikkumiseen liittyi aina lievä pelko siitä, että joku käy kimppuun. Siellä oli muutamia sodanaikaisten lentopommien tekemiä kuoppia. Vielä 1950-luvun puolivälin jälkeen pojat löysivät sieltä räjähtämättömän pommin. Eräänä aamuna kerrottiin, että metsässä oli raiskattu joku tuntematon tyttö. Me kuusivuotiaat emme siitä paljon ymmärtäneet, mutta lähdimme kuitenkin joukolla tutkimaan tapahtumapaikkaa. Ryhmäämme johti toinen edellä mainituista 2 vuotta vanhemmista pojista, jolla oli tietysti pistooli mukanaan. Metsässä näimme myös muutaman poliisin kävelemässä. Silloin vanhempi poika antoi meille tiukan määräyksen: "Muistakaa, että jos poliisi kysyy jotakin, kukaan ei sano mitään!". Koin sen erittäin vaikeaksi ristiriitatilanteeksi. Mitä tekisin, jos poliisi kysyisi minulta jotakin? Minkälaisen rangaistuksen saisin myöhemmin, jos kuitenkin vastaisin poliisille?  Onneksi poliisi ei kysynyt meiltä mitään, emmekä olleet edes puhe-etäisyydellä heihin.

2 kommenttia:

  1. Hienoa kun olet tehnyt näitä muistelmia, alkaa itsekin muistamaan niitä.
    Asuin Toukolan mäellä 1949-1962 Vadelmatie 10:ssä aivan metsän reunassa, sieltä on kivoja muistoja vaikka oli ulko-huussi ja vettä piti hakea kaivosta ja puulämmitys.
    Silloin Toukolan ja Kumpulan raja kulki "linjoilla" se oli entinen sähkölinja jonka paikalla on nykyään kävelytie. Jotkut skragakaulat ovat piirtäneet kartan uusiksi ja muuttaneet Toukolan Kumpulaksi, mulla on -50 luvun kartta, siinä mäki on Toukolaa, esim. postiositteemme oli Vadelmatie 10 Toukola.
    Syksyllä skuuge oli tosi pimeä, siellä harjoiteltiin kaikenlaista sissitoimintaa fikkareiden kanssa myöhään iltaisin. Kaikenlainen pommien tekeminen oli myös kiinnostavaa, alkuaikoina brennasimme vain palavaa filkkaa joka oli pullon sisällä, mutta sitten siirryttiin järeämpiin juttuihin, Kustaa Vaasantieltä keräsimme Fegapiittia (vai miten se kirjoitetaan) stadi levitti sitä tien viertä kulkevaan nurmikko kaistaleeseen, salpietarikin toimi hyvin, sekoitettiin sokeriin ja laitettiin Kyläsaaren romiksilta pöllittyihin happipulloihin ym. purkkeihin, sekä Vallilan Raudasta ostettu veden allakin palava sytytyslanka siihen, helkkarinmoisia monttuja tuli maastoon.
    Voin kertoa "Skutsilaisten" puolen toiminnasta sodissa, en tiennyt, että meitä kutsuttiin Skutsilaisiksi, Kumpulan porukat olivat meille "Punakuntseja" jotka hyökkäsivät mäkeä ylös tullakseen joka kerta torjutuiksi.
    Vastasimme hyökkäykseen kivillä ja lingoilla, jollainen minulla oli, isommilla kundeilla oli ilmakiväärit, pienemmät kundit ja kimmat hakivat "kivikseltä" (jonkinlainen louhos) kiviä hatuillaan ja toivat niitä eturintamaan niin paljon kuin ehtivät.
    Kävimme Toukolan- ja Mäkelän kansakoulua, samalla luokalla oli myös Punakuntseja mutta se ei haitannut yhtään, ei ainakaan minua koska sota ei ollut henkilökohtaista.
    Toukolan jälkeen muutimme Ogeliin, menin inttiin ja sen jälkeen naimisiin, olen asunut myös Limingantiellä, nykyään Koskelantiellä, joitain kertoja olen käynyt katsomassa entisiä paikkoja, mutta entisen kotini paikalla on yliopiston parkkipaikka.
    t. Juha

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun isä kertoi mulle näitä tarinoita lapsuudestaan aina iltasaduiksi kun olin lapsi :). Ne asui muistaakseni Kirsikkatiellä.

      T:Jauhiainen

      Poista