11.8.2010

Vankilavuodet 1952-53, osa 7

Retkeilykohteita

Edellä jo kerroin kävelyretkistämme Vallilan rautatieasemalle ja Kisakylään Käpylään. Tässä kerron eräistä muista retkeilykohteista, joissa kävin joko vanhempieni kanssa tai ikäisteni lasten kanssa ilman aikuisia.

Helsingin keskusvankilan (jonka nimi muutettiin vuonna 2001 Katajanokan vankilan lopettamisen jälkeen Helsingin vankilaksi) itäpuolella oli teollisuusalue ja teurastamo. Autoliikenne sille puolelle kulki Hermannin rantatien tai Sörnäisten rantatien kautta. Monien teollisuusrakennusten tavaraliikenteessä käytettiin junanvaunuja. Tavarajunat tulivat Pasilasta Vallilan siirtolapuutarhan ohitse. Teollisuusalueella dieselveturi jakoi yksittäisiä vaunuja eri rakennusten pistoraiteille. Minä ja muut ikäiseni lapset pääsimme seuraamaan veturinkuljettajan työtä niin läheltä, että meillä oli keskusteluyhteys hänen kanssaan. Yhden kerran pääsin yksinäni dieselveturin kyytiinkin. Ajoimme arviolta 50-100 metriä Hämeentien suuntaan ja sitten viereistä raidetta pitkin takaisin samaan kohtaan.

Paras kaverini oli ikäiseni Esko. Hän oli vankilapastorin poika ja asui virka-asunnossa vankilan ulomman muurin sisäpuolella. Hänen kanssaan kävelin ainakin yhden kerran kaupunginteurastamon ympäri. Teurastamon pihassa oli aitauksia, joissa teurastettavat eläimet odottivat vuoroaan. Koin sen järkyttävänä ja kovin surullisena asiana.

Nousimme teurastamolta Hämeentielle Lautatarhankatua pitkin. Sen varrella tai pienen kujan päässä oli margariinitehdas. Siihen aikaan esitettiin julkisuudessa väitteitä, että siellä tai jossakin muussa margariinitehtaassa olisi käytetty luvattomia raaka-aineita, mm. kissan raatoja.

Nuo kävelyretket tein ilman aikuisia. Vanhempieni kanssa kävin mm. Korkeasaaressa, jonne mentiin siihen aikaan Korkeasaari-nimisellä valko-vihreällä lautalla. Minua kiinnosti eniten nimenomaan se lauttamatka. Halusin nähdä ne suuret kuohut, jotka lautan edestä tuli, kun edessä oleva potkuri käynnistettiin lautan lähestyessä laituria. Korkeasaaren lauttakin on jo jäänyt historiaan ja nykyisin sinne ajetaan isoilla veneillä tai vesibusseilla. Lautta oli sikäli erilainen, että se ei koskaan kääntynyt ympäri, vaan kulki yhtä kovaa molempiin suuntiin. Siinä oli kaksi identtistä ohjauskoppia, yksi kummassakin päässä.

Korkeasaaren lautta lähti Pohjois-satamasta, presidentin linnan takana olevan päävartion edestä. Korkeasaaressa kävimme tietysti vain isän vapaapäivinä eli joinakin aurinkoisina kesäisinä sunnuntaipäivinä. Silloin siellä oli niin paljon ihmisiä, että lautalle pääsyä piti odottaa yhden tai muutaman lauttavuoron ajan. Helsingissä jono seisoi asfaltilla tai kivetyksellä, mutta Korkeasaaressa jonotettiin pitkällä puulaiturilla. Kerran olimme siellä päässä jo seisseet jonossa aika pitkään ja päässeet jo melko hyvään asemaan, kun minulle tuli pissahätä. Siinäpä olikin vanhemmilleni pulma. Jos lähdemme Korkeasaaren pisuaariin, joudumme uudelleen jonon päähän. Niinpä minulle neuvottiin, että menen kaiteen raosta puulaiturin puisen kaiteen toiselle puolelle ja pissaan siitä mereen kaikkien ihmisten nähden. Niin teinkin, enkä siinä ujostellut ihmisiä vaan nautin helpotuksesta. Vanhempani pitivät minusta kiinni, etten pudonnut toimituksen aikana laiturilta mereen.

Kotimme välittömässä läheisyydessä ei ollut mitään kaupungin järjestämiä leikkipaikkoja - siis jos jätetään pois laskuista ratikkahalli, teollisuusratapiha, yms kaupungin järjestämät "epäviralliset" leikkipaikat, joista olen edellä kertonut. Vähän kauempana eri puolilla Helsinkiä oli hiekkakenttiä, joilla olisi saanut pelata pallopelejä. Niillä en koskaan ollut pelaamassa mitään. Hiekkakentän laidalla ja joissakin puistoissa oli keinut, liukumäki, seisaallaan pyöritettävä karuselli, mahdollisesti voimistelurenkaat ja eräänlainen kiipeilyteline. Keinut olivat sellaisia, että samasta metallisesta telineestä riippui kettinkien varassa kaksi vierekkäistä keinulautaa, jotka olivat siihen aikaan tasaisia lankkuja. Keinuun joutui usein jonottamaan, sillä lapsiahan oli siihen aikaan paljon joka paikassa.

Kiipeilytelineessä ei yleensä ollut ketään muuta samaan aikaan. Ehkä löydän tänne jonkun valokuvan, josta näkyy, minkälainen senaikainen kiipeliteline oli. Aina kun sellainen osui kohdalle, koin inhottavaksi velvollisuudeksi kulkea sen ylitse. Maassa oli pystyssä kaksi paksusta metalliputkesta tehtyä, lähes puoliympyrän muotoista kaarta. Kaaren korkein kohta oli ehkä noin 170 cm korkeudella maasta. Kaaret olivat arviolta noin 40 cm päässä toisistaan ja yhdistetty toisiinsa ohuemmista metalliputkista tehdyillä puolilla, joita oli arviolta noin 30 cm välein. Alin puola oli kuitenkin korkeammalla maasta. Ensin piti päästä alimmalle puolalle seisomaan. Siitä sitten noustiin puola kerrallaan korkeammalle kuten tikapuita pitkin, mikä oli helppo vaihe. Mitä ylemmäs päästiin, sitä vaakasuoremmaksi kulku muuttui. Ylhäällä paksujen sivuputkien päällä oli erilliset ohuemmat putket, joista saattoi pitää kädellä kiinni. Ne olivat kuitenkin vain parinkymmenen sentin päässä reunaputkista, joten ei siinä voinut nousta seisomaan ylimpien puolien päälle. Aivan huipulla piti liikkua vaakasuoraan ja siinä pelotti mahdollisuus pudota puolien välistä maahan. Korkein kohta piti jotenkin saada ohitetuksi ja sen jälkeen piti pystyä kääntämään itsensä ympäri siten, että pääsi laskeutumaan toiselta puolelta alas kuin tikapuita pitkin.

Valokuvista päätellen meillä oli kerran sellainen äidinpuoleisten serkkujen vierailu, jonka aikana kävimme heidän kanssaan ainakin jossakin edellisen kaltaisessa puistossa sekä siinä kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli Töölönlahden ja Uimastadionin välisessä rinteessä. Ehkä kävimme heidän kanssaan myös Korkeasaaressa ja jossakin muuallakin, mistä ei ole valokuvia. Tapaamista en muista, mutta valokuvat todistavat, että on Helsingissä tavattu. Kuvissa, joista yritän saada tänne kopiot, esiintyvät äitimme veljen lapset Vappu ja Jussi, joista Vappu lienee minun ikäinen ja Jussi pari vuotta vanhempi, sekä äitimme sisaren poika Jorma, joka on minua 9 vuotta vanhempi. Heistä vain Jorman olen tavannut myöhemminkin. Olin myöhempinä vuosina monta kertaa heillä Haminan lähellä Summan kansakoululla noin viikon kesässä.

Kävimmekö noina vuosina myös Linnanmäellä, Suomenlinnassa tai Seurasaaressa, sitä en muista. Uimassa ja aurinkoa ottamassa kävimme Vanhankaupunginlahdella, Arabian tehtaan takana olleella yleisellä uimarannalla. Siellä käytiin aina äidin kanssa.

Helsingin ulkopuolella emme varmaankaan käyneet muualla kuin Lahdessa. Siellä vierailimme aina vain isän äidin ja sisarten sekä äidin kasvattisisaren luona. Emme siis koskaan käyneet esim. edellä mainittujen äidinpuoleisten serkkujen luona, vaikka tietääkseni hekin asuivat Lahdessa. Lahdessa olin hurjan ylpeä helsinkiläisyydestäni. Menin kioskille ja kysyin: "Onko teillä Hartwallin Jaffaa?" Kun sitä ei ollut, minkä tiesin etukäteen, sanoin: "En sitten ota mitään." En muista, olisiko minulla ollut rahaakaan ostaa mitään. Lahdessa myytiin siihen aikaan vain Mallasjuoman juomia. Hartwall oli helsinkiläinen merkki. (Ulkosuomalaisille lukijoille tiedoksi: Hartwallin Jaffa on vielä tänäkin päivänä helsinkiläinen perinnejuoma, jota nykyisin myytäneen kaikkialla Suomessa. Kansainvälisesti tunnetuista juomista se muistuttaa lähinnä Fantaa, mutta on selvästi eri makuinen.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti