8.8.2010

Vankilavuodet 1952-53, osa 5

Tapahtumia sunnuntaikävelyillä ja naapurikortteleissa

Siihen aikaan ihmisillä oli tapana pukeutua sunnuntaisin aamupäivällä pyhävaatteisiin ja lähteä kadulle kävelemään - ainakin kauniilla ilmalla. Ehkä tapa oli syntynyt siitä, kun käveltiin kotoa kirkkoon jumalanpalvelukseen ja sieltä takaisin. Kuitenkaan läheskään kaikki sunnuntaipromenadilla olleet eivät käyneet kirkossa. En muista meidän perheen käyneen noina vuosina kertaakaan Paavalin kirkossa sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa.


Sunnuntain aamukävelyillä näin, mitä joillakin muualla asuvilla ikäisilläni lapsilla oli. Kahdesta näkemästäni esineestä haaveilin: merimiespuvusta ja kolmipyöräisestä polkupyörästä. Kumpaakaan en kuitenkaan koskaan saanut.

Kerran sunnuntain aamukävelyllä minulle ostettiin jäätelötötterö jäätelökioskista, joka oli Mäkelänkadulla lähellä Päijänteentien risteystä. Kioskin läheisyydessä oli paljon lapsia. Ikäiseni poika, jolla oli kierot silmät ja paksut silmälasit, mutta ei jäätelöä, katsoi kateellisena juuri saamaani jäätelötötteröä. Hän ei ilmeisesti osannut arvioida etäisyyksiä. Hän tuli katsomaan jäätelöäni niin läheltä, että hänen nenänsä tökkäsi jäätelööni. En osannut varautua tapahtumaan etukäteen, mutta sen jälkeen tietysti vedin tötteröni kauemmaksi ja söin sen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Samassa korttelissa lähempänä Hämeentien ja Mäkelänkadun risteystä oli Pohjoismaiden Yhdyspankin konttori Helsinki-Hämeentie 68. Siellä kävin kerran äidin kanssa avaamassa minulle karttuvan talletustilin. En tiedä, kenen idea se oli.  Liityin hyvin nuorena Yhdyspankin Maapallokerhoon, mutta en muista, tapahtuiko sekin jo Vallilassa vaiko vasta sen jälkeen, kun tilini oli siirretty Käpylän konttoriin. Tulin siis nykyisen Nordean edeltäjäpankin asiakkaaksi jo 4-vuotiaana. Sittemmin olin Nordean edeltäjäpankeissa  Yhdyspankissa tai Kansallispankissa työssä kolme kertaa kolmella eri vuosikymmenellä. Koen kyseisen pankkisuhteen yhdeksi oman identiteettini rakennuspilariksi, josta olisi mahdotonta luopua, vaikka Nordean nykyisessä toiminnassa on sellaistakin, mikä ei minua miellytä.

Siihen aikaan pankkikonttoreissa oli pitkä korkea tiski. Asiakkaat jonottivat vuoroaan ja asioivat seisaallaan tiskin toisella puolella. Virkailija palveli istuallaan tiskin toisella puolella. Suomessa pankkitiskin ääressä istuvat virkailijat olivat silloinkin enimmäkseen naisia, kun taas monessa muussa maassa sitä pidettiin miesten työnä. Äiti hoiti tilini avaamisen. Minä seisoin hänen vierellään ja katselin ympärilleni. Samalle tiskille tuli viereisen virkailijan palveltavaksi pukumies, jolla oli noin 10-15 cm paksuinen matkalaukkumallinen salkku. Hän nosti salkun lappeelleen tiskille, avasi sen ja alkoi lapata siitä paksuja setelinippuja virkailijalle. Salkku oli ihan täynnä setelinippuja.

Samassa Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmatalossa, joka oli muuten aikanaan Hakan ensimmäinen rakennuskohde, oli myös elokuvateatteri Allotria. Äiti kutsui sitä taloa kuolemaansa saakka Allotrian taloksi, vaikka välillä oli sellaisiakin vuosikymmeniä, että siinä ei ollut mitään Allotria-nimistä. Nyt sama nimi on taas otettu talossa käyttöön ja sitä vastapäätä rakennettu Hämeentien poikkikatu on nimetty Allotriankaduksi.

Lähellämme oli toinenkin, Allotriaa pienempi elokuvateatteri Apollo. Netistä löytämäni dokumentin mukaan sen osoite oli Hämeentie 78, mutta sisäänkäynti oli Vallilantien puolella. Vallilantie jatkui siihen aikaan Mäkelänkadulta Hämeentielle saakka Vallilan kansakoulun viereen, sen eteläpuolelle. Apollo oli asuintalon kellarikerroksessa. Odotusaulaan laskeuduttiin Vallilantien jalkakäytävän tasolta aulan sisäisiä portaita pitkin. Kun kerran menin sinne isäni kanssa ja olimme juuri laskeutumasa portaita, joku pikkupoika kysyi kovalla äänellä: "Onk's noi mustalaisia?" Olin kysymyksestä lähinnä imarreltu. Tulkitsin nimittäin kysymyksen johtuneen siitä, että olin silloin hyvin ruskettunut, myös lähes kaljuksi ajettu pääni. Isän mieleen saattoi palautua eräs vanhempi tapahtuma. Kun äiti oli 1930-luvulla kertonut kasvattiperheessään seurustelustaan silloisen Tapio Frimanin kanssa, he olivat suhtautuneet sulhaskandidaattiin kriittisesti ja kysyneet: "Ei kai ne sentään ole mustalaisia?".

Luultavasti pääsin käymään elokuvissa useammankin kerran, mutta mieleeni jäi vain yksi elokuva, jonka kävin katsomassa joskus vuosia myöhemmin uudelleenkin. Se oli Peter Pan. En muista elokuvasta enää mitään muuta kuin että siinä oli pelottava Kapteeni Koukku. Päähenkilö lienee ollut Peter Pan. Joku ihana hento vaalea tyttökin siinä oli. Siihen aikaan ei Suomessa ollut vielä televisioita, mutta elokuvien alussa näytettiin lyhyitä uutisfilmejä.

Jossakin vaiheessa minut lähetettiin tai houkuteltiin käymään sunnuntai-iltapäivisin pyhäkoulua, jota vankilapastorin tytär piti. En muista tarkkaan paikkaa, mutta kotoa lähtiessä piti ensin ylittää Hämeentie. Ehkä pyhäkoulu pidettiin Vallilan kansakoulun tiloissa (ei kuitenkaan pulpettiluokassa) tai sen lähellä jossakin seurakunnan huoneistossa. Tuskin sentään kävelimme Paavalin kirkolle saakka. Pyhäkoulumatkan kävelin muiden vankilan lasten kanssa ilman aikuisia, ellei sitten pyhäkoulun opettaja kulkenut meidän kanssa samaa matkaa. Hän asui vankilan ulomman muurin sisäpuolella vankilapastorin virka-asunnossa. Pyhäkoulussa annettiin joka kerta yksi postimerkin kokoinen kuva jostakin raamatun tapahtumasta ja se liimattiin pyhäkouluvihkoon. Sellaisen kuvan saaminen oli suuri elämys. Jos kuvassa oli esimerkiksi kameli, mies ja tavaroita, näkymä tuntui niin todelliselta kuin olisi itse siinä kamelin vieressä seisomassa ja katselemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti