16.7.2010

Vuodet 1948-51 Lahdessa, osa 3

Mieleenpainuneita tapahtumia

Muistan Lahdessa asumisen ajalta vain muutamia tapahtumia, olinhan silloin vasta 0-3 vuoden ikäinen. Kävimme kyllä myöhemminkin samassa talossa eli mummolassa ja äidinkin kotitalossa monta kertaa, joten muistoja Möysästä ja Lahdesta on enemmän myöhemmiltä vuosilta.

Artikkelia täydennetty 28.7.2010

Myöhäiset ovikellon soittajat:
Eräänä iltana ovikelloa soitettiin. Isä ja äiti ihmettelivät, kuka niin myöhään tulee. Soitto jatkui. Ovella näytti olevan vieraita miehiä. Isä meni avaamaan hiukan pelokkaana, äiti katseli vähän taaempana. Minä menin yläkertaan ja piilouduin siellä korkean kaapin taakse. Muistan vieläkin, missä kohdassa huonetta kaappi sijaitsi, miten seisoin sen takana ja paljonko siinä oli tilaa kaapin ja seinän välissä. Odotin, että alhaalta alkaa pian kuulua tappelua, huutoa tai laukauksia. Ehkä isä viedään samalla tavalla kuin äidin isä oli noudettu kotoa tapettavaksi vuonna 1918 äidin ollessa 2-vuotias. Tai sekä isä että äiti viedään kuten Saksan "Kristalliyössä", josta isä oli ehkä jo silloin minulle kertonut. Pelkäsin, että miehet tarkastavat myös yläkerran ja ottavat minutkin, jos olen näkyvillä. - Ketään ei kuitenkaan viety eikä ovella tapeltu. En muista, ketä ja millä asialla myöhäiset ovikellon soittajat olivat.

Kiusallinen valokuvamallina olo:
Isä halusi ottaa minusta Kotipirtin pihassa sarjan korkeatasoisia valokuvia. Sitä varten minut oli puettu siististi ja ulkona oli pieni tuoli, jonka päällä minun piti istua ja tietysti näyttää iloiselta. Hymy ehti kyllä hyytyä moneen kertaan. Se muuttui ikävystymiseksi, tuskaksi ja ehkä jopa itkuksi, kun kuvaaminen oli niin hidasta ja auringossa pitkään paikallaan istuminen tuntui tukalalta. Isän kamera oli 2-silmäinen peiliheijastuskamera, venäläinen Komsomolits. Negatiivikoko oli 6x6 cm. Yhdelle filmirullalle mahtui 12 kuvaa, jotka siihen aikaan tietysti olivat musta-valkoisia. Isän kamerassa, kuten yleensäkään sen ajan harrastelijakameroissa, ei ollut etäisyysmittaria eikä valotusmittaria. Isä mittasi etäisyyteni kamerasta huolellisesti moneen kertaan metrimitalla ja arvioi tarvittavan valotusajan jollakin tavalla. Kaikki tuo kesti kovin kauan. Kuinka kuva onnistui, sen sai tietää vasta parin viikon kuluttua, kun filmi oli kehitetty ja paperivedokset tehty alan liikkeessä. Liitän noita valokuvia kuvaesitykseen, jonka valmistelen tänne vuosien 1948-51 tekstikirjoitusten jälkeen.

Lentokoneen pakkolasku:
Olin talvella Möysän järven pohjoisrannan lumisella jäällä. En muista kenen kanssa, mutta en yksinäni. Kaukana etelän taivaalla meitä lähestyi pieni lentokone. Se tuli suoraan meitä kohti. Lähestyessään se vähensi korkeutta ja kuinka ollakaan, se laskeutui Möysän järven lumiselle jäälle. Eikä siinä vielä kaikki: Laskeutumisen jälkeen se tuli yhä edelleen meitä kohti ja lopulta aivan meidän viereen. Ihmisiä nousi koneesta järven jäälle. Sen enempää en muista. Minulle kerrottiin myöhemmin, että se oli "pakkolasku" eli opin tuon sanan silloin käytännön esimerkin kautta. (Myöhemmin vuonna 1995, siis ollessani 47-vuotias, samantapainen tapahtuma sattui Vesijärvellä. Silloin lentovene-tyyppinen pienkone laskeutui kesäiselle järvelle ja lähestyi minua laskeutumisen jälkeen, kunnes se tuli aivan viereeni meidän tontin rantaan. Minulle tuli silloin voimakas "deja vu" -tunne: tämän olen kokenut ennenkin! Lentäjä kysyi, onko meillä puhelinta. Opastin hänet kesähuvilamme uudempaan rakennukseen, jossa oli siihen aikaan lankapuhelin. Se ei ollut pakkolasku, vaan kyydissä ollut henkilö ei osannutkaan ilmasta käsin neuvoa paikkaa, minne heidän piti mennä.)

Erikoinen junamatka:
Kävimme pari kertaa kylässä jossakin Lahden koillispuolella, ilmeisesti jonkun äidin sukulaisen luona. Menimme sinne Lahdesta junalla. Yhdeltä väliasemalta juna lähtikin takaisin tulosuuntaan, mutta ei kuitenkaan palannut Lahteen. Se tuntui ihmeelliseltä. Sama toistui tietysti paluumatkalla. Tarkemmin sanottuna se vaunu, jossa olimme, liitettiin väliasemalla toisen veturin perään.

Tapahtuma, jota en muista:
Äitimme joutui siis sukulaisperheeseen kasvattilapseksi 2-vuotiaana vuonna 1918, kun hänen isänsä oli tapettu eikä leskiäiti kyennyt huolehtimaan yksin neljästä lapsestaan. Sen jälkeen äitimme ei juurikaan nähnyt omaa äitiään, mutta yhden kerran hän oli käynyt meillä kylässä Möysässä. Hänet nähtyäni minä aloin kuulemma "huutaa kuin palosireeni". Sen vuoksi minut piti viedä hänen vierailunsa ajaksi saunaan tai sen taakse. Tuota tapahtumaa äitini muisteli viimeksi 2000-luvun lopulla, mutta itse en sitä ollenkaan muista.

Mitä muuta en muista?
Isosaaren huvilalta, jonka isämme osti sisareltaan "Anni-tädiltä" kesällä 1948, en muista mitään noilta vuosilta. Äidin kotitalosta minulla on joitakin muistikuvia, varsinkin sen yläkertaan johtaneista leveistä portaista ja hienosta puutarhasta. En kuitenkaan ole varma, ovatko nuo muistot vuosilta 1948-51 vaiko myöhemmiltä vuosilta. Ihmisten välisestä kanssakäymisestä en muista mitään eikä minulle jäänyt myöskään muistikuvia sisarteni toimista, vaikka yhdessä asuimme.

Muutto Helsinkiin:
Muutimme Helsinkiin keväällä 1952, luultavasti toukokuussa. Muuttoautona oli pitkänokkainen avolavainen kuorma-auto. Kun siihen lastattiin tavaroita, se seisoi Heinolantiellä talomme portin lähellä nokka idän suuntaan. Lähdön hetkellä nousin tai minut nostettiin istumapaikalleni, joka oli ohjaamossa oikeanpuoleisen oven vieressä. Ilmeisesti sisareni olivat lähteneet jo aiemmin äidin kanssa junalla ja minä tulin isän kanssa kuorma-auton kyydissä. Auto lähti Heinolantietä nokan osoittamaan suuntaan, missä oli edessä korkea ylämäki. Mäessä jännitimme, jaksaako auto nousta muuttokuorman kanssa sen päälle. Hitaasti se meni ja moottori piti kovaa ääntä, mutta mäen päälle päästiin. Siellä oli jo silloin liikenneympyrä tai muuten laaja risteysalue, missä kuorma-auto mahtui kääntymään ympäri. Sitten ajettiin sama mäki alaspäin kohti Lahden keskustaa ja matka Helsinkiin alkoi! Sen enempää en muista siitä matkasta enkä mitään Helsinkiin saapumisesta. Ehkä nukahdin jo matkan alkuvaiheessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti